kirjojen kanta-asiakas

Yhden kirjan loukussa

2009-09-20T13:08:00.003+03:00

Kirjojen kanta-asiakas on muuttunut kirjan kanta-asiakkaaksi, sen verran pitkään olen jo lukenut yhtä ja samaa kirjaa. Kirjojen lukemisen tilalle ovat tulleet lähes jokapäiväiset Le Soir -lehdet, joiden avulla yritän kasvattaa ranskan sanavarastoani. Tähän mennessä ainoat lukemani ranskankieliset kirjat ovat olleet Pikku Prinssi ja Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin, viimeinen tosin taisi jäädä kesken.

Kirjastoja Brysselistäkin toki löytyy, jopa yksi suomenkielinen. Kyseessähän on siis Merimieskirkon pieni kirjasto, jonka valikoima yllättää kyllä innokkaankin lukijan!

Viime viikolla löysimme myös Waterstones'n liikkeen keskustasta, joten kirjojen ostamiseltakaan ei voi välttyä.

Valitut teokset

2009-08-09T14:36:00.003+03:00

Olen paininut viime aikoina samanlaisten ongelmien kanssa kuin Hannu Marttila. Marttila on vähentänyt omistamiensa kirjojen määrää remontin takia, minä puolestani laittanut varastoon suurimman osan kirjoistani. Parin viikon päästä muutan ulkomaille ja mukaan pystyin ottamaan vain muutamia kirjoja. Mitä siis pakkasin muuttokuormaan?

MITÄ KIRJOJA ILMAN EN VOI OLLA -LISTA

YLEISET

sanakirjat (englanti, ruotsi, ranska, venäjä)
kaksi keittokirjaa
muutamia matkaoppaita

KAUNOKIRJALLISUUS

Aino Kallas: Valitut kertomukset
Dostojevski: Valitut kertomukset
Daniil Harms: Perinpohjainen tutkimus

RUNOUS

Aulikki Oksanen: Pushkinin hevonen
Wyslawa Szymborska: Ihmisiä sillalla
Ahola & Koskimies: Joka tytön runokirja
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä
Anna Ahmatova: Valitut runot

Yksittäiset teokset eivät välttämättä kerro kaikkea, mutta karkean yleistyksen tästä voi vetää: tarvitsen venäläistä absurdismia, venäläisiä novelleja, venäläistä runoutta; tyttörunoja ja naisrunoja; haasteellista puolalaista nobel-runoutta ja suomalais-virolaista mystiikkaa.

Mma Ramotswe menee elokuviin

2009-08-06T10:16:00.006+03:00

Olin tainnut elokuvasovituksesta jostakin lukeakin, mutta elokuva osui videovuokraamossa sattumalta silmiini. Kyseessä on siis jo suurta s Naisten etsivätoimisto nro 1, jonka suola ja sokeri on pullea botswanalainen nainen, Mma Ramotswe. Elokuva perustuu Alexander McCall Smithin ensimmäiseen Mma Ramotswe-kirjaan, jonka sain joululahjaksi varmaankin 9 vuotta sitten, kun monikaan ei ollut kuullut vielä mitään Mma Ramotswesta - kirjan kansikin oli aivan eri tyylinen kuin nykyiset väri-ilottelu -kannet.

Mma Ramotswea esittää soul-kuningattareksi tituleerattu Jill Scott. Muutoin Scott sopii rooliinsa täydellisesti, mutta omassa mielikuvituksessani Mma Ramotswe on hieman iäkkäämmän näköinen. Elokuvassa aloitetaan siis aivan alusta: Mma Ramotswe aikoo perustaa etsivätoimiston isältä perityillä rahoillaan (tai 120 lehmällä, jotka hän muuttaa rahaksi).

Elokuvan kuvaus on onnistunut, joskin hieman realistisemman kuvan Botswanan katukuvasta ja elintasosta olisi voinut antaa. Kaikkiaan ainekset hyvään elokuvaan olivat olemassa, mutta jotenkin tarina laahasi. Ehdin elokuvan aikana neuloa puolikkaan pitsikaulahuivin ja silti pysyin hyvin mukana juonessa.

Dailymailin juttu leffasta.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

2009-08-05T10:01:00.003+03:00

Kovasti odotettu Enkelipeli päätyi minullekin melko tuoreeltaan luettavaksi. Zafónin esikoisen Tuulen varjon luin pokkarina New Yorkin matkalla, mutta paremmin kirja olisi sopinut Barcelonan-matkalle, tai edes Venetsian sumuisina aamuina luettavaksi. Näin elokuun alussa aloin taas kaivata sumua, pimeitä iltoja ja kynttilöitä.

Hyvästä ideasta huolimatta Enkelipeli ei millään yllä Tuulen varjon tasolle, joka asetti Suuret odotukset Zafónin toiselle kirjalle. Kökköjä dialogeja, jotka olisivat kaivanneet kustannustoimittajaa. Uskonnollinen aspekti tarinan juonessa ja pitkät selitykset ihmisten uskosta jäivät lopulta aika irrallisiksi. Loppu olikin kuin suoraan ruotsalaisesta dekkarista. Plääh.

Enkelipeli on kertomus Davidista, joka lehtitoimituksessa työskennellessään tajuaa haluavansa kirjailijaksi. Hän aloittaa kirjoittamalla Barcelonaan sijoittuvia rikoskertomuksia, jotka saavuttavat suosiota lukijoiden keskuudessa. Tulevaisuus näyttää vielä valoisammalta, kun pieni kustantamo tarjoaa kustannussopimusta vuosiksi eteenpäin. David aloittaa kirjailijan työt salanimellä ja takoo kustantamolle rahaa. Jättipotilta tuntuu kuitenkin 100 000 Ranskan frangin palkkio epämääräiseltä ranskalaiskustantajalta, jos David vain suostuu kirjoittamaan tilaajan haluaman uskonnollisen kirjan. Käy kuitenkin ilmi, ettei kukaan bibliofiili tunnu tietävän kyseistä kustantamoa.

Alkuasetelma on mielenkiintoinen ja tarinakin koukuttava. Viimeistely kirjasta kuitenkin puuttuu, mikä saa kaipaamaan Tuulen varjoa. Etelä-Suomen Sanomien kriitikko kiinnitti huomionsa kirjan kahteen suomentajaan. Samaa minäkin ihmettelin. Tulee mieleen Harry Potterin ruotsintajat Ruotsissa - pakko saada kirja nopeasti markkinoille.

Muita arvosteluita netissä:

Uusi Suomi

Etelä-Suomen Sanomat

Runokuu 2009

2009-08-01T12:54:00.003+03:00

Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä järjestetään tänäkin vuonna Runokuu -tapahtumia. Ohjelmaa on Runokuun nettisivujen mukaan perjantaista 21.8. torstaille 27.8. asti.

Itseäni kiinnostaa varsinkin Elävien runoilijoiden ilta maanantaina 24.8., illan aikana esiintyy mm. venäläinen runoilija Dmitri Bykov. Harmikseni olen juuri tuolloin työmatkalla, joten voin osallistua korkeintaan viikolopun aikana järjestettäviin tapahtumiin.

Runokuun tapahtumista vastaa Nuoren Voiman Liitto ja Helsingin kaupunginkirjasto, ja pääosin tapahtumat ovat maksuttomia.

Yksi ei riitä

2009-07-11T17:58:00.002+03:00

Paljon lukeva tyytyy harvemmin lukemaan vain yhtä kirjaa kerrallaan. Joskus jokin koukuttava dekkari voi olla todellakin se ainoa kirja, jota luen - useimmiten kuitenkin yöpöydällä odottaa pari muutakin kirjaa kirjanmerkkeineen.

Tällä hetkellä luen peräti kuutta kirjaa:

Joseph Brodsky: Keräilijän kappale

Tästä luen aina kirjoituksen kerrallaan, kun haluan lukea ajatuksia herättävää tekstiä. Ei liian väsyneenä luettavaksi.

Tove Jansson: Sommarboken

Yritän parantaa ruotsin taitoani lukemalla mukavia kirjoja HBL:n "Ruotsinkielisiä palveluja lisättävä" -tyylisten juttujen sijasta. Kirja on samalla ensimmäinen Janssonin aikuisille suunnattu kirja, jonka luen.

Panu Rajala: Unio Mystica

Niin paksu kirja, ettei sitä voi ottaa mukaan minnekään. Tässä olen vasta ihan alussa.

Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli

Aloitin eilen, kun halusin lukea myös jotakin ihan normaalia romaania suomeksi. Tuulen varjo oli hieno kirja, mutta ilmeisesti Enkelipeli ei yllä ihan samalle tasolle.

Roger Deakin: Journey through the Woods

Tämän taisin aloittaa jo tammikuussa ellen peräti viime vuoden puolella. Tökkii vaikean sanaston takia, mutta aihe on mielenkiintoinen.

Jari Tervo: Troikka

Olemme lukeneet tätä vuoroiltoina toisillemme, mutta saa nähdä, luemmeko kumpikaan koskaan loppuun: henkilöitä on ihan liikaa, kummallisia sanoja on käytetty liian paljon, eikä tapahtumista oikein tahdo saada selvää. Aihe olisi todella mielenkiintoinen, mutta olen samaa mieltä siitä, ettei kirja todellakaan kuulunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon viime vuonna.

Bohumil Hrabal: Liian meluisa yksinäisyys

2009-07-08T13:55:00.002+03:00

Suomennetaankohan tsekkikirjallisuutta yhtä paljon kuin suomalaisia kirjoja käännetään tsekiksi? Olisi kiva nähdä tilastoja, mutta uskonpa, että suomalaisia kirjoja käännetään enemmän. Liian meluisan yksinäisyyden (suom. 2008) on kääntänyt Eero Balk, ja hyvin onkin kääntänyt.

Liian meluisa yksinäisyys on tsekkikirjailija Bohumil Hrabalin teos, jota ei sellaisenaan voitu julkaista kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Sensuuri oli varmaankin odotettavissa, sillä Hrabal kritisoi välillä hyvinkin suorasanaisesti aikansa järjettömyyksiä. Liian meluisa yksinäisyys on tarina hydraulisen jätepaperipuristimen käyttäjästä Hant'asta, joka on tehnyt paperi- ja kirjapaaleja 35 vuotta. Hant'a onkin "sivistynyt vastoin tahtoaan", sillä hän on lukenut kaikki paalattavaksi tulleet, epäsuosioon joutuneet kirjat: Goethea, Schilleria jne. Myöskin maalaustaiteen kopioista Hant'a pääsee nauttimaan.

Kirja on hyvin omaperäinen. Osa symboliikasta jäi hämäräksi, mikä kyllä haittasi lukukokemusta - lähinnä mieleen jäi kysymyksiä. Toisaalta osa yhteiskuntakritiikistä oli hyvinkin suoraa. Pieni kirja, mutta suuret lauseet.

Täytyy sulatella vielä.

Klassikko

2009-07-06T12:13:00.003+03:00

YLE1 näyttää tänään Kari Hotakaisen Klassikosta tehdyn elokuvaversion klo 21.00.

Luin kirjan viime talvena ja tykästyin taas kerran Hotakaisen tyyliin. Olen lukenut Hotakaiselta aiemmin Juoksuhaudantien ja Finnhitsin, joista pidin myös paljon. Sen sijaan Iisakin kirkko jäi minulta kesken, en oikein päässyt tarinaan mukaan. Myös Juoksuhaudantiestä on tehty leffa, mutta lähi-Makuunimme ainoa Juoksuhaudantie-dvd osoittautui keväällä jo liian naarmuttuneeksi.

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

2009-07-05T17:05:00.005+03:00

Luinpa minäkin ensimmäisen stieglarssonini.

Sen lisäksi, että Larsson on oiva juonenkeksijä ja tarinankertoja, lisää mielenkiintoa myös se, että kaikki kolme Larssonin kirjaa on julkaistu postuumisti. Taas yksi kirjailija lisää, joka ei ehtinyt kokea suosiota! Miehet jotka vihaavat naisia on trilogian ensimmäinen osa, jota seuraavat Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti.

Koska moni on tämän kirjan jo varmasti lukenut, en ala kertaamaan juonta sen tarkemmin. Blogeissa on käsitelty paljon Larssonin menestyksen salaisuutta, henkilöhahmoja ja tarinan uskottavuutta. En ole nähnyt ensimmäisestä osasta tehtyä elokuvaa, joten en voi sitäkään käsitellä (kritiikkien mukaan elokuvaversio on hyvin tehty sovitus kirjasta, ylimääräistä on karsittu sopivasti pois jne.).

Keskitynkin vain pilkunviilaamiseen, sillä olen ajoittain lukemani suhteen erittäin pikkutarkka ja pienetkin virheet saavat minut ärtymään. Tässä kirjassa se oli kahvipannu. Kahvi "laitettiin päälle" kuten kahvinkeitin, mutta myöhemmin käy ilmi, että "kahvipannu on hellalla". Koska ymmärtääkseni ei ole järkevää säilyttää kahvinkeitintä hellalla, oletan, että kyseessä on kahvipannu, jolla keitetään pannukahvia.

Luulin lukevani erilaista, mahdollisesti kevyempää dekkaria, joten en uskonut kirjan ratkaisun olevan niin etova. Mietin, viitsinkö edes mennä katsomaan leffaversion, vaikka ennen kirjan ratkaisua olin jo melkein varaamassa lippuja. Katsotaan.

Seuraavaksi jotakin ihan erilaista, nimittäin Bohumil Hrabalin Liian meluisa yksinäisyys.

Luetut Nobel-kirjailijat

2009-07-04T00:42:00.003+03:00

Reeta Karoliina oli keksinyt hauskan, mutta aikaavievän projektin. Tarkoituksena on lukea jokaiselta Nobel-palkitulta kirjailijalta ainakin yksi teos, eli kaikkiaan vuodesta 1901 lähtien palkitut kirjailijat. Toki määrä kasvaa vuosittain yhdellä! Urakkaa voi seurata täällä. En lupaa ihan täysin seurata perässä, mutta hengessä voin olla mukana. Alla listaan tähän mennessä lukemani ja kirjahyllyssä odottavat. Onpa mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia kirjoja ihmiset lukevat, vaikka oletan kirjamaun olevan samansuuntainen!

2008 Jean-Marie Gustave Le Clézio

2007 Doris Lessing: Ruoho laulaa
2006 Orhan Pamuk: Lumi
2005 Harold Pinter
2004 Elfriede Jelinek
2003 J.M. Coetzee
2002 Imre Kertész
2001 V.S. Naipaul
2000 Gao Xingjian
1999 Günter Grass
1998 José Saramago: Kertomus näkevistä, Oikukas kuolema
1997 Dario Fo
1996 Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla
1995 Seamus Heaney
1994 Kenzaburo Oe
1993 Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
1992 Derek Walcott
1991 Nadine Gordimer
1990 Octavio Paz
1989 Camilo José Cela
1988 Naguib Mahfouz
1987 Joseph Brodsky: Suomennettuja runokokoelmia, viimeksi Aeneasin ja Didon runo
1986 Wole Soyinka
1985 Claude Simon
1984 Jaroslav Seifert
1983 William Golding: Kärpästenherra
1982 Gabriel García Márquez
1981 Elias Canetti: Marrakešin ääniä
1980 Czeslaw Milosz
1979 Odysseus Elytis
1978 Isaac Bashevis Singer
1977 Vicente Aleixandre
1976 Saul Bellow
1975 Eugenio Montale
1974 Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 Patrick White
1972 Heinrich Böll: Katharina Blumin menetetty maine
1971 Pablo Neruda: Andien mainingit
1970 Alexandr Solzhenitsyn: Ivan Denisovitšin päivä, Syöpäosasto
1969 Samuel Beckett
1968 Yasunari Kawabata
1967 Miguel Angel Asturias
1966 Samuel Agnon, Nelly Sachs
1965 Mikhail Sholokhov
1964 Jean-Paul Sartre
1963 Giorgos Seferis
1962 John Steinbeck
1961 Ivo Andric
1960 Saint-John Perse
1959 Salvatore Quasimodo
1958 Boris Pasternak
1957 Albert Camus: Sivullinen
1956 Juan Ramón Jiménez
1955 Halldór Laxness
1954 Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat, True at First Light
1953 Winston Churchill
1952 François Mauriac
1951 Pär Lagerkvist
1950 Bertrand Russell
1949 William Faulkner
1948 T.S. Eliot
1947 André Gide
1946 Hermann Hesse
1945 Gabriela Mistral
1944 Johannes V. Jensen
(1943 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1942 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1941 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1940 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1939 Frans Eemil Sillanpää: Nuorena nukkunut
1938 Pearl Buck
1937 Roger Martin du Gard
1936 Eugene O'Neill
(1935 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1934 Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta
1933 Ivan Bunin: Novelleja
1932 John Galsworthy
1931 Erik Axel Karlfeldt
1930 Sinclair Lewis
1929 Thomas Mann
1928 Sigrid Undset
1927 Henri Bergson
1926 Grazia Deledda
1925 George Bernard Shaw
1924 Wladyslaw Reymont
1923 William Butler Yeats
1922 Jacinto Benavente
1921 Anatole France
1920 Knut Hamsun
1919 Carl Spitteler
(1918 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1917 Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 Verner von Heidenstam
1915 Romain Rolland
(1914 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1913 Rabindranath Tagore
1912 Gerhart Hauptmann
1911 Maurice Maeterlinck
1910 Paul Heyse
1909 Selma Lagerlöf
1908 Rudolf Eucken
1907 Rudyard Kipling
1906 Giosuè Carducci
1905 Henryk Sienkiewicz
1904 Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 Bjørnstjerne Bjørnson
1902 Theodor Mommsen
1901 Sully Prudhomme

Täytyy sanoa, että 1900-luvun alun kirjailijat ovat minulle pääosin tuikituntemattomia, vain Kipling ja Lagerlöf erottuvat joukosta. Puolalaiset kirjailijat kiinnostavat listassa, jostakin syystä puolalainen suomennettu proosa on vedonnut minuun. Liekö syynä slaavikansan mieli vai Puolan historia - molemmat varmasti vaikuttavat Suomen ja Puolan yhtäläisyyksiin.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

2009-07-03T17:35:00.005+03:00

Mikään ei olisi sopinut paremmin mökkilukemiseksi kuin Havukka-ahon ajattelija (1952). Metsänhoitaja Veikko Huovinen on ehdottomasti parhaita suomalaisia humoristeja, ja vieläpä niin, että huumori on kestänyt aikaa. En myöskään ihmettele, että Havukka-ahon ajattelija on saavuttanut laajan yleisön - niin veikeän mukava on kertomus Konstasta . Huovinen kohtelee päähenkilöä, Konsta Pylkköstä, lempeästi ja antaa Konstan kulkea omia polkujaan.

Havukka-ahon ajattelija on tarina metsätyöläisestä, Konstasta. Konstan ystävä Mooses (Mooses on se, joka kutsuu ystäväänsä Konstan Pylkkeröksi, Konstan harmiksi) vihjaa mahdollisesta pestistä yliopiston "lisenssien" tutkimusretkellä Itä-Suomessa. Konsta tarttuu tarjoukseen ja pääseekin kerrankin mielestään arvoiseensa seuraan, lukeneiden miesten seuraan. Ennen kaikkea Konsta pitää itseään ajattelijana. Ajatukset saattavat alkaa mittarimadon tehtävästä maailmassa, mutta loppua ajatusten suuruudelle ei näy. Hauskin kohtaus oli ehdottomasti pohdinta Borneosta, tai Konstan tyyliin Porneosta, jonka epäsiveää nimeä Konsta ihmettelee ja pohtii, miksi maanmittarit sellaiseen olivat päätyneet...

Aiemmin olen lukenut Huoviselta vain Pojan kuoleman, joka poikkeaa Huovisen tuotannosta henkilökohtaisella kertomuksellaan. Koirankynnen leikkaaja minulla on pokkarina hyllyssä, mutta sen taidan säästää jotakin työmatkaa varten ohuutensa ja keveytensä ansiosta. Lisää Veikko Huovisesta voi lukea Kajaanin kaupunginkirjaston kattavilta sivuilta. Sivuilta käy ilmi mm. Havukka-ahon ajattelijasta tehtyjen käännösten nimet: ruotsiksi on tyydytty Konstaan, mutta venäjäksi Havukka-ahon ajattelija on käännetty sellaisenaan. Konstan tarina on myös saanut jatkoa: Konstan Pylkkerö (1961) ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Kiran Desai: Menetyksen perintö

2009-04-24T09:37:00.007+03:00

Kiran Desai (s. 1971)on yhdysvaltalaistunut, syntyjään intialainen kirjailija. Menetyksen perintö (eng. The Inheritance of Loss) on hänen toinen romaaninsa, esikoisteos Hulabaloo hedelmätarhassa ilmestyi vuonna 1998.

Menetyksen perintö on niitä kirjoja, joiden tunnelma ja tapahtumat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Olen jo lukenut Amélie Nothombin Samuraisyleilystä puolet, mutta yhä mieleni palaa Kanchenjungan juurelle, usvaisiin aamuihin.Menetyksen perintö on kertomus siirtomaavallan jälkeisestä Intiasta, eläkkeelle jääneestä intialaisesta tuomarista sekä hänen lapsenlapsestaan Saista, tuomarin kokista ja kokin pojasta Bijusta, joka lähtee Amerikkaan etsimään onnea. Muu joukkio elelee melko seesteistä elämää Kalimpongin kylässä, kunnes levottomuudet alkavat - nepalilaiset haluavat muodostaa oman valtion. Hyväosaisia, kuten tuomaria ja tämän tuttavia aletaankin karsastaa, eikä entisajan arvovallasta ole tietoa. Samaan aikaan Biju työskentelee sekalaisissa ravintoloissa New Yorkissa, yrittää olla isälleen mieliksi ja onnistua onnen tavoittelussa.

Menetyksen perinnöstä jää mukava olo. Vaikeista ja monimutkaisista asioistakin voi kirjoittaa kauniisti, ja siinä Desai on onnistunut. Ehkä kirjaa kuvaa parhaiten se, että sen maailmaan haluaisi palata uudelleen. Mitä Bijulle kuuluu? Entä Sai ja Gyan? Leppyykö tuomari vanhetessaan? Entä saako isä Booty palata takaisin?

Maanantaina Saarikoskea

2009-04-20T12:47:00.003+03:00

Olen viime aikoina lueskellut paljon Pentti Saarikosken runoja. Välillä naurattaa, välillä vihastuttaa, välillä häkellyn tekstin kauneudesta, välillä en ymmärrä mitään. Itselläni on Runot -kokoelma pokkariversiona, johon on koottu kaikki Saarikosken runokokoelmat sekä myös runoja kokoelman ulkopuolelta.

Erityisen tykästynyt olen tiettyihin lauseihiin, jotka kaikkien taiteen sääntöjen mukaan irrotan kokonaisuudesta ja makustelen niitä sellaisenaan. Nämä kaksi Helsinki-lausetta jäivät heti mieleeni (ovat ilmestyneet juuri tässä kronologisessa järjestyksessä, mutta eri kokoelmissa):

"Kun tulin Helsinkiin, opettelin heti ulkoa kaupungin."

"Olen oppinut Helsingin, minulla on reittini."

Seuraava runonpätkä herättää hilpeyttä, mutta tuo myös karmivasti mieleen Maarit Verrosen Karsintavaiheen:

"Hammaslääkärillä minun hampaani syötettiin tietokoneeseen
nyt on sekin
vapaus mennyt
että edes leipää pureskellessaan tuntisi olevansa
oma itsensä mutta ne kaksi prosenttia
joiden on valta
haluavat tietää alamaisten hampaiden
tilan koska se vaikuttaa sielun tilaan, täten voidaan
hampaiden kunnon pohjalta
kortistoida yhteiskunnalle vaaralliset henkilöt"

100 kirjaa

2009-04-12T09:22:00.003+03:00

Koska olen ennen kaikkea lista-ihminen, lisään tähän Ilta-Sanomissa olleen listan 100 kirjasta, jotka suomalaisen pitäisi lukea. Kursiivilla olevat olen itse jo lukenut. Osa odottaa hyllyssä.

1. Aapeli: Siunattu hulluus

2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille

3. Aho Juhani: Rautatie (odottaa hyllyssä)

4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja

5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo

6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä

7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli

8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa

9. Bellow Saul: Herzog

10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta

11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan

12. Camus Albert: Sivullinen

13. Canth Minna: Köyhää kansaa

14. Carpelan Bo: Axel

15. Dickens Charles: Oliver Twist

16. Donner Jörn: Isä ja poika

17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus

18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi (odottaa hyllyssä)

19. Duras Marguerite: Rakastaja

20. Flaubert Gustave: Madame Bovary

21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys

22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut

23. Grass Günter: Peltirumpu

24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä

25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto

26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat

27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen

28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie

29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija (odottaa hyllyssä)

30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma

31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä

32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä

33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase

34. Itkonen Juha: Kohti

35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus

37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista

38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta

39. Kafka Franz: Oikeusjuttu

40. Kalevala

41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä

42. Kianto Ilmari: Punainen viiva

43. Kihlman Christer: Kallis prinssi

44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen

45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä

46. Krohn Leena: Tainaron

47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti

48. Lander Leena: Käsky

49. Lehtonen Joel: Putkinotko

50. Lindgren Astrid: Peppi pitkätossu

51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas

52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla

53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia

54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa

55. Mann Thomas: Taikavuori

56. McEwan Ian: Sovitus

57. Meri Veijo: Manillaköysi

58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus

59. Miller Arthur: Ajan uurteita

60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri

61. Milne A.A.: Nalle Puh

62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet

63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu

64. Murakami Haruki: Kafka rannalla

65. Mäkelä Hannu: Mestari

66. Neruda Pablo: Andien mainingit

67. Oksanen Sofi: Puhdistus

68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies

69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu

70. Peltonen Juhani: Elmo

71. Proulx Annie: Lyhyt kantama

72. Pulkkinen Riikka: Raja

73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat

74. Raittila Hannu: Canal Grande

75. Remes Ilkka: 6/12

76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi

77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset

78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali

79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?

80. Saisio Pirkko: Elämänmeno

81. Shakespeare William: Hamlet

82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat

83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

84. Sartre Jean-Paul: Inho

85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut

86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo

87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä

88. Styron William: Sofien valinta

89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen

90. Tervo Jari: Troikka

91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta

92. Tolstoi Leo: Anna Karenina

93. Turkka Jouko: Aiheita

94. Tuuri Antti: Pohjanmaa

95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut

96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret

97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut

98. Viita Lauri: Betonimylläri

99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen

100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran (odottaa edelleen hyllyssä...)

Uusi uljas maailma sattui eteeni toistamiseen lyhyen ajan sisällä, joten se täytyykin lainata seuraavalla kirjastoreissulla.

Elämäni kirjat

2009-04-02T10:40:00.005+03:00

Facebookissa kiertää tällainen muistiinpano. Jotenkin minusta tuntuu, että paljastan itsestäni liikaa, jos kerron nimellä Facebookissa elämäni kirjoista. Täällä voin tehdä sen turvassa. Vähän piti listaa lyhentää, sillä olisin vain alkanut toistaa itseäni.

ELÄMÄNI KIRJAT

1.MILLAINEN OLEN LUKIJANA:
Kaikkiruokainen. Ainoastaan rakkaushömppäkirjat eivät iske. Ehkä sekin aika koittaa. Haluaisin lukea enemmän kuin ehdin, minkä vuoksi haaveilenkin lottovoitosta, jonka turvin voin perustaa tuottamattoman kirjakaupan Helsingin keskustaan. Itse työskentelisin siellä osapäiväisesti.

2.IHAILEMANI KIRJAILIJA:
Wislawa Scymborksa, José Saramago, Aino Kallas.

3.TÄRKEITÄ KIRJOJA MINULLE LAPSENA:
Maijaliisa Kauppinen: Tilli Mössönpoika ja Mössö Urhoollinen, Pikku Pegasos, josta erityisesti Kirsi Kunnaksen runo Tunteellinen Siili, joka opetti enemmän kuin mikään muu, ettei ketään saa jättää yksin:

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?

Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!

Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

4.TÄRKEITÄ KIRJOJA MINULLE ALA-ASTEIKÄISENÄ:
Neiti Etsivät, Viisikot, kaseteille luetut kansantarut, joita raahasin lähikirjastosta kasseittain, Anna-kirjat, fantasia-kirjat. Paljon on myös kirjoja, joiden tekijästä tai nimestä ei ole enää muistikuvaa, mutta kirjan tunnelma tai yksittäinen kohtaus on jäänyt vahvasti mieleeni.

5.TÄRKEITÄ KIRJOJA MINULLE YLÄASTEIKÄISENÄ:
Kaari Utrion tuotanto, jonka ahmaisin historiainnostuksessani, Deborah Spungen: Nancy, Hannu Salama: Juhannustanssit. Yläasteikäisenä aloin myös lukea yhä enemmän runoja.

6.TÄRKEITÄ KIRJOJA MINULLE LUKIOIKÄISENÄ:
Dostojevski: Idiootti ja Rikos ja Rangaistus, historialliset tietokirjat, Waltari: Sinuhe egyptiläinen, Che Guevaran ja Leninin elämäkerta.

7.TÄRKEITÄ KIRJOJA MINULLE AIKUISENA:
Waltari: Turms kuolematon ja Johannes Angelos, Paavo Haavikon ja Anna Ahmatovan runot, Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä, Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan, Sofi Oksanen: Puhdistus.

8.KIRJOJA JOIHIN PALAAN AINA:
Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä, Wislawa Szymborskan runot, Dostojevski: Rikos ja rangaistus.

9.KOKONAISUUDESSAAN PARHAITA LUKEMIANI KIRJOJA OVAT:
Carlos Ruiz Zafon: Tuulen varjo, Saramago: Kertomus näkevistä

10.KIELELLISESTI VETOAVIN LUKEMANI KIRJA:
Saramagon teokset.

11.KIRJA JONKA LUKEMISTA NOLOSTELEN:
Kajsa Ingemarsson: Keltaisten sitruunoiden ravintola. Ei kai tässä mitään erityisen noloa ole, mutta ihmettelen ruotsalaisten lukumakua, kun tämä kirja oli pitkään listaykkösenä. Aika huono kirja loppujen lopuksi, harlekiinitasoa.

12.KIRJA JOKA JÄI KESKEN/OLI ÄÄRIMMÄISEN HUONO:
Kristina Carlsson: Mään ääreen. Finlandiapalkittu kirja, mutta mielestäni erittäin pitkäveteinen ja tylsä. Henkilöhahmoihin ei saa mitään otetta, ja kirja vain huononee tarinan edetessä. Sinänsä kirjan teema, Siperian myyttisyys, kiinnostaa minua paljonkin. Jäi kesken.

13.VIIMEKSI LUKEMANI KIRJA:
Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (I osa Myrskyluodon Maija -sarjasta).

14.VIIMEKSI VAIKUTUKSEN MINUUN TEHNYT KIRJA:
Waltari: Johannes Angelos.

15.LEMPISARJAKUVANI:
Tintti, ehdottomasti. Olen myös odotellut, milloin kirjastossa osuisi kohdalle Sarasvatin hiekkaa -sarjakuvaversio. Ylioppilaslehden Maliseen samaistun.

16.LEMPIDEKKARINI:
Åsa Larssonin dekkarit.

17.KIINNOSTAVIN LUKEMANI ELÄMÄNKERTA:
Robert Service: Lenin. Taustoittaa Leninin elämää hyvin.

18.ENITEN VAIKUTUKSEN TEHNYT/TÄRKEIMMÄLTÄ TUNTUNUT TIETOKIRJA:
Helanterä & Tynkkynen: Maantieteelle Venäjä ei voi mitään. Kattava tietokirja, johon usein palaan.

19.LEMPIRUNOILIJANI:
Anna Ahmatova, Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Arto Melleri, Wislawa Szymborska.

20.KAUNEIN LUKEMANI KIRJA:
Aino Kallas: Sudenmorsian.

21.PELOTTAVIN/JÄRKYTTÄVIN LUKEMANI KIRJA:
Liza Marklund: Uhatut

27.KIRJA JONKA TAHTOISIN LUKEA:
Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka. Odottelee aikaa, jolloin asun vain yhdessä paikassa, jottei minun tarvitse raahata tätä tiiliskiveä edestakaisin.

Aamun kirja

2009-03-31T10:17:00.002+03:00

Yle Areenaan on koottu Aamun kirja - tv-lähetykset, ja jokaisen lähetyksen yhteyteen on liitetty Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen esittely aamun kirjasta. Aivan erityisen mielenkiintoista on vinkkilista kirjoista, jotka saattavat kiinnostaa lukijaa. Esimerkiksi Maarit Verrosen Karsintavaiheen yhteydessä suositellaan seuraavia:

Ray Bradbury: Fahrenheit 451˚ (suom. Juhani Koskinen)
Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (suom. I.H. Orras)
George Orwell: Vuonna 1984 (suom. Oiva Talvitie)

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

2009-03-25T16:51:00.002+02:00

Olen kuullut paljon kehuja Haahtelasta, ja olen omistanut kaksi hänen kirjaansa jo joitakin vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen kirjoihinsa. Tule risteykseen seitsemältä on Haahtelan kolmas teos ja ilmestyi vuonna 2002. Kirja kertoo tarinan lissabonilaisesta fado-kitaristi Augustosta, joka palaa kotikyläänsä vuosien tauon jälkeen. Augusto palaa kylään nimenomaan nuoruuden rakkautensa tähden, sillä hän on enoltaan kuullut, että naisen aviomies on kuollut.
Sopivasti kotikylän lähettyvillä pidetään soittokilpailu, jonka myötä hän saa soittokavereineen hyvän verukkeen käväistä kotikylässä.

Kirjan tunnelma on hyvin samanlainen kuin Carlos Ruis Zafonin teoksessa Tuulen varjo, vaikkakin mitään kovin jännittävää ei Haahtelan teoksessa ole. Nautittavaa luettavaa ehdottomasti, vaikkakin yhden Suomeen viittaavan lauseen olisin jättänyt kustannustoimittajana pois.

Maarit Verronen: Karsintavaihe

2009-03-02T15:49:00.002+02:00

Olen lukenut pelkästään hyviä kirjoja viime aikoina. Verrosen Karsintavaihe (2008) on kuitenkin ollut paras pitkään aikaan: kirja on paitsi hyvä myös karmaiseva. Olen pari viikkoa elänyt Karsintavaiheen tunnelmissa - osaamatta pukea tunnelmia sanoiksi. Nyt yritän, mutta suosittelen, että luette Karsintavaiheen itse.

Kirjan päähenkilö Lumi elää Suomessa, jossa työt ja työntekijät on jaettu A-, B-, C- ja D-luokkiin. A-luokkalaiset ovat johtajia, D-luokkalaiset lähinnä purkutyöntekijöitä. Kansalaisina heillä on värikoodi riippuen siitä, miten hyvin yhteiskunnan mielettömiä sääntöjä on toteltu. Lumi tekee D-hommia, mutta sulkemalla silmät hän on yltänyt kelpo kansalaiseksi: vihreäksi. Pienissä asioissa Lumi jaksaa kuitenkin panna vastaan yhteiskunnan kehitykselle, sillä Lumi pyöräilee, vaikka autoilua suositaan yhteiskunnan toimesta. Lumi pitää myös luonnossa liikkumisesta, vaikka puistojen ei oikeastaan enää ole ja metsätkin melkein kokonaisuudessaan hakattu. Tämän lisäksi hän kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät syö jaksamispillereitä. Iloa Lumin elämään tuo kuitenkin tutustuminen sielunveljeen, Kaleviin, ja myös entisen kämppäkaverin pieni poika Verneri, joka äidittömäksi jäätyään annetaan Lumin huollettavaksi.

Karsintavaihe on kauhukertomus siitä, mihin yhteiskunta on menossa, jos ajatellaan vain tuottavuutta. En voi olla vertaamatta kirjaa tämän hetken menoon, kun hyvin menestyvät firmat antavat ihmisille potkuja ja todennäköisesti taas 1,5 vuoden päästä heidät palkataan takaisin. Talouskriisi on mainio veruke antaa potkut myös niille, joita ei oikein millään syyllä pysty erottamaan normaaleina aikoina.

Seuraavaksi taidan lukea kuitenkin jotakin hieman kevyempää.

Kirjamessuilla

2009-02-15T17:15:00.002+02:00

Kävin eilen Tampereen kirjamessuilla. Paikalle oli eksynyt myös Viking Linen ständi. Onnekseni messuseuralaisilleni oli kertynyt jos jonkinmoista alennus- ja ilmaiskuponkia, etten lopulta maksanut pääsylipusta mitään. Mitään maksamisen arvoista siellä ei ollutkaan. Toimittaja Maila-Katriina Tuominen rakasti omaa ääntään ja antoi vaivoin puheenvuoroja panelisteille, kun oli tarkoitus keskustella islamista. Jaakko Hämeen-Anttila kirjoitteli tekstiviestiä, kun ei kai paneelissa muutakaan tekemistä ollut. Suurikuu -kirjakaupasta sai "3 pokkaria 2 hinnalla". Lastenosastolle oli raahattu englantilainen samuraimiekkailija. Huh.

Pelastukseni oli Savukeitaan ja Mansardan yhteinen ständi. Ostin Savukeitaan julkaiseman Daniil Harmsin tekstikokoelman Perinpohjainen tutkimus, jossa on lyhyiden sattumusten lisäksi myös näytelmiä ja kirjeitä, 12 eurolla. Tein mielestäni hyvät kaupat, vaikkakin minua edeltänyt asiakas, toimittaja, tinkasi oman 12 euron kirjansa 10 euron hintaan. Lahjontaa. En kehdannut tingata, joten maksoin kiltisti 12 euroa.

Joko kirjamessut vain ovat niin huonoja tai sitten minä en vain ymmärrä niitä.

Joni Skiftesvik: Suolamänty

2009-02-13T12:26:00.003+02:00

Joni Skiftesvik oli Ylen Kirjamaa-ohjelman vieras joskus viime vuonna ja jaksossa Skiftesvik kertoi Oulussa olevan suolamännystä, joka toimi merimerkkinä merenkulkijoille niiden lähestyessä satamaa, suolamäntyä päin suuntaamalla laivat välttivät karikot. Suolamänty on yksi novelli Skiftesvikin mainiossa novellikokoelmassa Suolamänty, joka on julkaistu vuonna 1988.

Suolamänty -novellikokoelma on tarinoiltaan monipuolinen. Ensimmäinen novelli, Vaakunakylä, iski heti. Vaakunakylässä pikkupoika napataan vangiksi saksalaisten toimesta Lapin sodan aikana, sillä he epäilevät pojan vakoilleen heidän leiriään. Tarinassa saksalaiset ovat ihan tosissaan, eikä pikkupoikaa saada kotiin ennenkuin nimismies on käynyt paikalla. Tarina on kiinnostava siksikin, että omalle isoisälleni kävi samalla lailla hänen ollessaan pikkupoika. Isosisäni oli kaverinsa kanssa ollut kurkkimassa saksalaisten leirin aitojen takana, mistä saksalaiset olivat heidät yllättäneet. Pojat vietiin leiriin, ja kotiin päästiin vasta, kun isät olivat pojat hakeneet. Saksalaiset olivat halunneet antaa isoisälleni ja tämän kaverille opetuksen, ja siinä kyllä onnistuivat.

Kirjan kutkuttavin tarina on kuitenkin kertomus pedantista sahantarkastajasta. Sahantarkastaja on virkaintoinen ja erittäin ylpeä harjoittamastaan ammatista. Vieras ei ole sahoilla erityisen pidetty, mutta vaikutusvaltansa takia sahantarkastajaa yritetään mielistellä - tarjotaan nisua ja tupakkia sekä myötäillään sahantarkastajan ajatuksia. Sahantarkastaja on erityisen huolissaan lakkoilevista työntekijöistä, sahanjohtajan pitäisi tehdä asialle "jotakin". Kunniamerkin sahantarkastaja ottaa kyllä mielellään vastaan työntekijöiltä, ja pyytää näitä vielä kertomaan, kun eivät itse hoksaa, minkälaisista ansioista merkki hänelle luovutetaan. Sahantarkastaja on kyllä hauskimpia hahmoja, joihin olen suomalaisessa kirjallisuudessa tutustunut!

Vastuullisessa tehtävässä tutustutaan luotsiin, jolle pomo antaa tehtäväksi kesälehmän, Salmen, kuljetuksen saarelta takaisin mantereelle. Mutkia tulee kuitenkin matkaan, mutta luotsi aikoo suorittaa vastuullisen tehtävän vaikka mikä olisi. Salme tulee luotsille matkan aikana läheiseksi. Luotsi jopa epäilee, että Salme on yhtä erikoinen kuin virolaiset merimiehet: suomea kyllä ymmärtää aivan selvästi, vaikkei sitä osaa puhua. Novelli on oikea lehmän ylistystarina, jossa ihmiset jäävät toiseksi.

Monet novelleista ovat meriaiheisia, johon osittainen selitys taitaa olla ainakin se, että Skiftesvikin isä oli merikapteeni. Suolamänty saa minut kyllä tarttumaan myös muihin Skiftesvikin teoksiin. Lukukirjassa mainittiin mm. Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983), joka niinikään on novellikokoelma. Tässä myös muuta Skiftesvikin kaunokirjallista tuotantoa:

Tuulen poika (1985)
Vallaton Skiftesvik (1989)
Petsamon kultatynnyri (1991)
Gagarin kinoksessa (2000)
Viltteri ja Mallu (2003)
Apteekkilaiva (2006)
Aavistaja ja muita novelleja (2008)
Pystyyn haudattu (1984)
Mika ja isä (1986)
Isäni, sankari (1987)
Korpisoturi (1988, vain kasettikirjana)
Likinäköinen adjutantti (1989)
Tuulenpesä (1990)
Copnorin valkoinen laiva (1992)
Pirtukuningas (1993)
Luotsin tarina (1994)
Salli Koistisen talvisota (1995)
Mika mutkamäessä (1996)
Yli tuulen ja sään (1997)
Kotikoivuinen mies (1999)
Lipsauttajat (2002)

Oulun kaupunginkirjaston sivuilta löytyy lisätietoa Skiftesvikistä.

Neimala & Papinniemi: Lukukirja

2009-02-12T15:16:00.003+02:00

Lukukirja on kirja kirjoista. Neimala ja Papinniemi esittelevät kirjoja eri kategorioissa, kuten "Lue yksityiskohtia", "Lue ja kauhistu". Tekstiä on mukava lukea, liiallisilta aasinsilloilta eri kirjojen esittelyn välillä on vältytty ja kaiken lisäksi lukija saa kosolti vinkkejä lukulistalleen. Erityisen hauska oli "Lue ja naura" -kategoria, jossa esiteltiin kirjoissa esiintyvää huumoria.

Ärsyttävää on kuitenkin lukea, että "jos ei tästä kirjasta (esim. Hannu Väisäsen tuotannosta) häikäisty, ei häikäisty mistään". Tähän lauseeseen törmäsin kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla päässäni kihisi. Lukumieltymykset ovat makuasioita, Neimala ja Papinniemi! Kaikki eivät voi pitää kaikesta, siksi varmasti Lukukirjakin on julkaistu - esitellä kirjoja, jotka tekijöilleen ovat tärkeitä ja vaikuttavia sekä antaa monipuolisia vinkkejä lukijoille.

Lukukirjaa palauttaessani kirjastosta tarttui mukaan Maari Verrosen Karsintavaihe sekä Arto Salmisen Kalavale. Molemmissa teoksissa arvostellaan nyky-yhteiskuntaa ja luodaan uhkakuvia, mihin se voi johtaa. Kalavale saa myös ensi-iltansa teatterissa, kun sen näytännöt alkavat Kom-teatterissa 4.3.2009. Olen pitänyt Kom-teatterin parin viime vuoden näytelmistä todella paljon, joten odotukset ovat korkealla.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha

2009-02-08T12:23:00.004+02:00

Olipas huikea lukukokemus! En tiedä, miten minulta on mennyt tämän kirjan ilmestyminen ohi muutamia vuosia sitten, mutta hyvä, että nyt hoksasin kirjaan tarttua.

Kiinalainen puutarha sijoittuu Itä-Turkestaniin, Kiinalle kuuluvan turkkilaisvaltaiselle alueelle, 1900-luvun alkuvuosista aina 1930-luvulle asti. Muslimiväestön kansoittamaan Kashgarin kaupunkiin ovat löytäneet tiensä myös ruotsalaiset lähetystyöntekijät, joiden vakaa aikomus kääntää vääräuskoiset kristityiksi muuttuu lähinnä puolueettoman kouluopetuksen ja sairaanhoidon ylläpitämiseksi. Päähenkilö on kuitenkin orpolapsi Kamil, joka elää muutamien muiden saman kohtalon kärsineiden lasten kanssa lähetystyöntekijöiden perustamassa orpokodissa.

Kiinnostavaa on, että tarina perustuu Mannerheimin arkisoista löytyneeseen valokuvaan, jonka Mannerheim on itse ottanut tutkimusmatkallaan Itä-Turkestanissa, englantilaisten diplomaattien kiinalaisessa puutarhassa, Chini baghissa. Kuva on myös tärkeä osa kirjan päähenkilöille, jotka kirjailija on kirjoittanut mukaan kuvaan. Myös Mannerheim on kirjoitettu tarinaan mukaan, mikä onkin ehkä ainoa asia kirjassa, mistä en oikein pitänyt, enkä löytänyt sille mitään kaunokirjallista tai kerronnallista perustelua.

Tarina on paitsi traaginen historian kertomus myös kaunis, kahta eri uskontoa tunnustavan ihmisen rakkaustarina. Kamilin rakkauden kohde on kristityksi kastautunut Rahila, tyttö, jonka silmät ovat kuin gasellin. Vaikka Kamulin ja Rahilan tiet eroavatkin moniksi vuosiksi, vain gasellisilmäinen tyttö kelpaa Kamilille vaimoksi. Eteen tulevat kuitenkin ensimmäinen maailmansota, joka pistää Itä-Turkestanin sekaisin - alkaa raivokas kansojen välinen taistelu, jossa välillä tapetaan myös omia. Pahuudella ei ole rajoja, mutta uskoaan, toivoaan ja rakkauttaan Kamil ei luovuta.

Tammikuun kirjaostoksia

2009-02-01T11:28:00.003+02:00

Vaikka niin vakaasti yritin olla ostamatta yhtään kirjaa tammikuussa, tarttui mukaani kuitenkin pari kirjaa alennusmyynnistä:

Aino Kallas - Valitut teokset, Otava. Noin 14 euroa.
Kauneimmat neulemallit. Noin 15 euroa.

Ihmetyksekseni Kallaksen Valitut teokset oli jo alennuksessa, vaikka se tuli uusintapainoksena myyntiin ilmeisesti viime elokuussa. Yleensä klassikkoja ei paljoa alennusmyynneissä myydä, sillä niitä ostetaan tasaisesti ympäri vuotta - vaikkakin pieniä määriä. Olisin kuitenkin kaivannut Valittujen teosten alkuun hieman analyysia Kallaksesta kirjailijana. Kirjan lopussa on kyllä parin sivun kirjailijaesittely, mutta siinä ei paljoa tuotantoon ehditä syventyä. Muistaakseni Aino Kallasta tutki joku nuori naistutkija ihan vastikään, ehkä vieläkin?

Aino - tahdon tämän rakkauden

2009-01-20T13:12:00.004+02:00

Teatteri Avoimissa Ovissa saa 10.2.2009 ensi-iltansa Aino Kallaksesta kertova näytelmä Aino - tahdon tämän rakkauden. Näin teatteri kuvaa näytelmää nettisivuillaan:

"Aino on näytelmä suomalaissyntyisestä kirjailijasta Aino Kallaksesta (1878-1956), joka avioitui virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa.

Näytelmä keskittyy ajanjaksoon, jolloin Aino Kallas elää kiihkeää etsikkoaikaa sekä naisena että kirjailijana. Porvarillisen elämänmuodon rikkoo myrskyisä rakkaussuhde Eino Leinoon, joka herättää Ainon tukahtuneen luovuuden.

Taustalla riehuu ensimmäinen maailmansota, joka tuo pelkoa ja turvattomuutta, mutta myös valtavan halun elää. "

Käsikirjoitus Eriikka Rahikainen, Virpi Haatainen ja Heini Tola
Ohjaus Virpi Haatainen
Lavastus Markus R. Packalén
Puvut Anne Svensk-Seväkivi
Ääni ja valosuunnittelu Antti Kujala

Rooleissa Maarit Peltomaa, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö ja Juhani Rajalin

Esitykset: 9.2, 10.2, 12.2, 14.2, 20.2, 21.2, 26.2, 27.2, 28.2, 3.3,
4.3, 7.3, 12.3, 13.3, 18.3, 20.3, 21.3, 25.3, 27.3, 28.3,
1.4, 2.4, 16.4, 17.4, 18.4, 22.4, 23.4, 24.4

Kevään uutuuksia

2009-01-15T17:10:00.004+02:00

Kävin hieman läpi Otavan kevään 2009 uutuuksia. Tässä lista kirjoista, jotka löytävät tiensä kirjastosta tai kirjakaupasta mukaani:

Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar (Historiallinen romaani Kaarina Maununtyttären elämästä. Hurahdin Kaarinaan jo Mika Waltarin teoksen luettuani, jonka jälkeen ahmin Turun linnan kolme Katariinaa -kirjan, joka on tietokirja Turun linnassa asuneista kaimoista.)
Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu (Runoja)
Paavo Haavikko: Puhua, vastata, opettaa (Aforismikokoelma)

Tammen sivut eivät näköjään tänään minulla toimi, joten jatkan uutuuslistaa myöhemmin. Paljon on kuitenkin vielä lukematta joululahjakirjoistakin, että taidan pitää ostolakkoa ainakin pari kuukautta kaunokirjallisuuden osalta. En tiedä, uskoinko itsekään tuota viimeistä lausetta.

Tuomas Vimma: Helsinki 12

2009-01-14T12:21:00.002+02:00

Olen aiemmin lukenut Vimman toisen teoksen nimeltä Toinen, mutta tämä Helsinki 12 oli jostakin syystä jäänyt lukematta. Vimma on kyllä omalaatuinen kirjoittaja, mutta toisaalta en tiedä, kuinka monta kirjaa jaksan lukea tällaisella tyylillä kirjoitettuna. Onneksi Toisen lukemisesta oli ehtinyt vierähtää jo muutama vuosi, joten yliannostusta ei ollut luvassa.

Helsinki 12 kertoo punavuorelaisesta AD:sta, joka viettää rentoa poikamieselämää. Naisia tulee ja menee, kaverit sentään pysyvät. Vimmamaiseen tyyliin merkkivaatteet, gourmet-ruoka, kalliit kellot ja korut sekä ylimielinen asenne ovat päähenkilöiden tunnusmerkki. Suurta vapautta nauttinut AD ei kuitenkaan voi ikuisesti työskennellä vain vasemmalla kädellä ja antaa kaikkia hommia copywriterilleen tehtäväksi - joku huomaa ennen pitkää.

Kuten myös Toisen kohdalla, pidin Helsinki 12:n alusta enemmän kuin lopusta. Loppu menee molemmissa ihan häröilyksi, ja menetän mielenkiinnon lukemiseen. Mutta ehdottomasti tarvitaan Vimman kaltaisia kirjailijoita - toivoisin vain Vimmankin jollain lailla uudistavan tyyliään. En ole lukenut uusinta teosta, Gourmet'a, joten toivon sen tuovan mukanaan ainakin jotakin uutta.

Solzhenitsyn -luentoja

2009-01-12T10:45:00.003+02:00

Töölön kirjaston kirjallisuusluennot jatkuvat edesmenneen Aleksandr Solzhenitsynin tuotannolla:

Aleksandr Solzhenitsyn –venäläinen kirjailija ja yleisinhimilliset ongelmat

14.1. Tiedemiesten valinnat Ensimmäisessä piirissä
21.1. Sairauden sanottava Syöpäosastossa
28.1. Vankileirien saaristo – kirja joka muutti maailmaa

Luennoitsijana on FM Lea Toivola. Luennot pidetään kirjaston Mika Waltari -salissa klo 18.00 - 19.30. Tilaisuudet järjestää Helsingin kaupungin työväenopisto.

Ensimmäiseen tilaisuuteen en itse pääse, sillä olen silloin vielä ulkomailla. Syöpäosasto-luennolle menen kyllä varmasti!

Nuoruus sata vuotta sitten

2009-01-10T11:51:00.002+02:00

En voi kuin kehua Yle Areenaa. Olin aikeissa kuunnella aamulla Yle Radio 1:stä Tarleena Sammalkorven ja Panu Rajalan keskustelua Mika Waltarin elämästä, mutta enpäs muistanutkaan. Laitoin kaiken toivoni äsken Yle Areenaan, ja sieltähän tämä tunnin ohjelma Nuoruus sata vuotta sitten löytyi!

Panu Rajala on erittäin sujuva ja innostava esiintyjä, keskustelua on ilo kuunnella. Ohjelmassa keskitytään mm. Sinuheen, Johannes Angelokseen, mutta myös Waltarin lapsuuteen ja nuoruuteen. Unio mystica odottaa minua Suomessa kirjahyllyssä - se ei ollut niitä kaikkein helpoimpia matkalle mukaan -kirjoja!

Yle Areenan arkistoihin kannattaa muutenkin tutustua, ovat melkoinen aarreaitta ja mukavaa vastapainoa elämälle täällä ulkomailla.

Marjo Niemi: Miten niin valo

2009-01-08T10:21:00.002+02:00

Olinpa tyytyväinen, kun löysin tämän kirjan kirjaston uutuushyllystä. Laina-aika oli huikea 7 vrk, joten intensiivinen lukukokemus oli taattu!

Miten niin valo kertoo tarinan kolmesta naisesta, jotka tapaavat toisensa sattuman kautta. Anni on rahoitusalan ammattilainen, joka on koko ikänsä tehnyt asioita, joita pitääkin tehdä. Hankkinut arvostetun ammatin, pelannut tennistä, käynyt lenkillä ja hot joogassa ja avioitunut menestyvän miehen kanssa. Anni ei kuitenkaan ole osannut tehdä asioita, joista hän oikeasti on kiinnostunut. Kulissit romahtavat nopeasti, minkä pistää ensimmäisenä merkille naapuri, lääkäri Päivikki Siven. Kolmas nainen on Kristiina - taiteilija, joka ei oikein saa otetta elämästään. Muutoksen tuo auto-onnettomuus ja tieto raskaudesta.

Teos kuvaa kauniisti mielenterveyden järkkymistä, mutta kritisoi myös nykyihmisten toimintaa yhteiskunnassa: pitääkö kaikkien olla samasta muotista?

Vesi ja valo ovat kirjan hallitsevat elementit. Niemi käyttää vettä ja valoa tehokeinoina kerronnassa. Vesi seuraa henkilöitä alusta loppuun saakka - alussa jäätikkönä, lopussa tehokkaasti virtaavana. Kaunis ja vaikuttava kirja!

Joulun satoa

2008-12-29T14:04:00.004+02:00

Lähipiiri ostaa minulle edelleen kirjoja lahjaksi, vaikka luenkin paljon. Monestihan kirjalahjat jäävät paljon lukevilta saamatta. Lahjakääreistä paljastui seuraavat teokset:

Panu Rajala: Unio mystica
Katri Lipson: Kosmonautti
Simon Sebag Montefiore: Nuori Stalin

Itse ostin itselleni joululahjaksi Paavo Haavikon runokokoelman Puut, kaikki heidän vihreytensä. Tätäkin hankintaa suunnittelin puolisen vuotta!

Jack Kerouac: Matkalla

2008-12-29T11:48:00.002+02:00

Vuonna 1957 ilmestynyt Matkalla (eng. On the Road) on klassikko. En hurmioitunut tarinasta, enkä oikein henkilöistäkään, joistakin hetkistä ja kuvauksista kylläkin.

Jack Kerouac kertoo kirjassa beat-sukupolven elämästä. Beatnikeiksi kutsuivat itseään 1950- ja 1960- lukujen yhdysvaltalaiset kirjailijat, ja myöhemmin beat-kirjallisuus tunnustettiin selkeäksi kirjallisuudensuuntaukseksi. Kerouacin rinnalla beat-kirjallisuutta kirjoittivat mm. William S. Burroughs ja Allen Ginsberg.

Matkalla kertoo tarinan kaveriporukasta, jonka kokoonpano vaihtelee matkasta riippuen. Nuoret miehet liftaavat ja ajavat pääosin New Yorkin ja San Franciscon väliä. Rahaa on vähän, mutta se ei estä ostamasta viinaa ja huumeita. Uskollisuus ystävää kohtaan ei myöskään ole itsestään selvää, vaikka yhdessä ollaan matkaan lähdettykin.

Kerouac kuvaa matkalla olemisen viehätystä juuri samalla tavalla kuin itsekin sen ymmärrän: "Kuhmuiset matkalaukkumme olivat jälleen pinossa jalkakäytävällä; meillä oli pitkä matka kuljettavana. Mutta se ei haitannut, tie on elämä." Itse olen ollut matkalla koko syksyn, joten tällaisia toteamuksia oli mukava lukea.

Jossakin vaiheessa lukijaa alkaa kuitenkin ärsyttämään. Matkat vain jatkuvat, eivätkä kaikki tunnu kaipaavan aikuistumista. Miksi Dean ei voi lopulta valita vain yhtä naista?Miksi Sal ei voisi keskittyä kirjailijan uraansa poikamiesmatkojen jälkeen?

Täytyy myöntää, että Matkalla olisi todennäköisesti jäänyt kesken, ellei sillä olisi ollut kulttimainetta. Akateemisen ale-lehdestä bongasin äsken myös Kerouacin toisen romaanin, Tristessan, jonka kuvailu ei yllätä Matkalla-teoksen lukijaa.

Dzien dobry, Wislawa Szymborska!

2008-12-14T11:33:00.005+02:00

Löysin mukavan tavan opiskella puolaa.

Olin pari viikkoa sitten Varsovassa työmatkalla, ja aikaa jäi tietenkin myös kirjaostoksille. Sattumalta löysin suuren, mutta viihtyisän kirjakaupan sivukadulta, josta mukaani tarttui Wislawa Szymborskan runokirja Chwila/Moment, jossa on runoista sekä puolalainen että englanninkielinen versio.

Heti ensimmäiseksi täytyy harmitella, etten voi kirjoittaa puolalaisia kirjaimia, kuten nasaalivokaaleja tai kovaa (velarisoitunutta) l-kirjainta. Kielitieteilijän silmiin tämä näyttää samalta kuin skandinaavit ilman pisteitä, eli todella puutteelliselta.

Mutta Szymborskaan. Wislawa Szymborska voitti Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1996, jonka jälkeen ilmestyivät myös ensimmäiset suomennetut teokset ilmestyivät. Szymborska ei ole kovin tuottelias runoilija - ilmeisesti häneltä on julkaistu noin 250 runoa. Mutta runot ivat sitäkin upeampia. Muistan lukeneeni vuosia sitten ehkäpä Voima-lehdestä, kuinka kolumnisti haluaisi osata puolaa, jotta pystyisi lukemaan Szymborskaa alkukielellä. Tämä ajatus jäi päähäni vuosiksi, ja ehkäpä se mielessäni ostin myös tämän runokirjan.

Szymborskan viehätysvoima perustuu suuriin aiheisiin, kuten ihmiskuntaan, sieluun, aikaan. Jollakin tapaa Szymborska ei kuitenkaan ole raskasta luettavaa, vaikka aiheet antaisivat välillä näin olettaa, kuten seuraavassa pätkässä runosta Troche o duszy/A few words on the soul:

Dusze sie miewa.
Nikt nie ma jej bez przerwy
i na zawsze.

Dzien za dzien,
rok na rokiem
moze bez niej minac.

- - -

Rzadko nam asystuje
podczas zajec zmudnych,
jak przesuwanie mebli,
dzwiganie walizek czy przemierzanie drogi w ciasnych butach.

* * * * * * * * * * * * * *

We have a soul at times.
No one´s got it non-stop,
for keeps.

Day after day,
year after year
may pass without it.

- - -

It rarely lends a hand
in uphill tasks,
like moving furniture,
or lifting luggage,
or going miles in shoes that pinch.

Mielestäni Szymborska todella tavoittaa lukijan. Tämä sielusta kertova runo on ehdoton suosikkini, sillä en pidä liian kikkailevista teksteistä. Runon pitää jättää asioita auki, mutta ei niin paljon, ettei siitä saisi jo ensimmäisellä lukukerralla jonkinlaisen elämyksen.

(Kuva: Nobelprize.org)

José Saramago: Oikukas kuolema

2008-11-13T22:35:00.004+02:00

Oikukas kuolema jatkaa Saramagon omaperäistä tyyliä, mutta on tällä kertaa aiempia teoksia hauskempi - tai saramagolaiseen tapaan hauska. Mustaa huumoria on siis luvassa, kun tähän kirjaan tarttuu!

Oikukas kuolema kertoo jo aiemmista kirjoista tutusta kaupungista, jossa erään vuoden ensimmäisenä päivänä ei enää kuole kukaan. Seuraavanakaan päivänä ei kuole kukaan. Näyttää siltä, että kuolema on hyljännyt kaupungin - tai kuten kaupunkilaiset itse aluksi ajattelevat: heille on annettu suuri lahja, kuolemattomuuden lahja! Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Kuolema, tai tarkemmin sanottuna tuoni, on yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista. Tuoni on nainen, joka puhuu ainoalle ystävälleen viikatteelle murheistaan. Viikate ei tietenkään puhu tuonelle, sillä eihän viikate elä. Mutta tuoni elää, tai miten sen nyt sanoisi - tuoni on. Oikukkaassa kuolemassa tuoni on jokseenkin äkkipikainen, omanarvontuntoinen ja myös tunteellinen. Tuoni tuntee jopa rakkautta ja hellyyttä, vaikka ei oikein pysty mitään tuntemaan.

Tuonen suureksi ongelmaksi syntyykin vaatimaton sellisti, joka ei tuonen ahkerista toimista huolimatta suostu kuolemaan. Kuolemankirje palautuu tuonelle jatkuvasti takaisin, ja sellisti jatkaa eloaan onnellisen tietämättömänä. Lopulta tuonen on otettava selvää, kuka ihminen pystyy niskuroimaan kuoleman kaltaiselle voimalle.

Oikukas kuolema on tähän mennessä lukemistani saramagoista ehdottomasti hauskin, moneen kertaan nauroin itsekseni ääneen. Lukiessa surin ainoastaan sitä, että kirja on vain 244-sivuinen - olen tottunut paljon paksumpiin saramagoihin.

Mika Waltari: Johannes Angelos

2008-10-17T19:05:00.003+03:00

Sain tämän historiallisen romaanin luettua jo jokin aika sitten, mutta muuttoni ulkomaille on vienyt aikaa kirjan herättämien tunteiden raportoimiselta. Alkuosan lukeminen sujui minulta melko löyhään tahtiin: kirja tuntui kyllä ehdottomasti lukemisen arvoiselta, mutta ehkäpä historiantietoni Konstantinopolin valloituksen ajalta olivat liian niukat (Waltari ei kirjassa paljoa selitä taustaa). Loppuosan luinkin sitten hujauksessa, sen verran vaikuttavaa kerronta oli.

Johannes Angelos kertoo kreikkalais-latinalaisen miehen paluusta kodikseen kokemaansa kaupunkiin. Paluun syynä on halu taistella kaupungin muurilla uhkaavia muslimeja vastaan. Kukaan ei kuitenkaan tunnu uskovan Johanneksen motiivia tulla Konstantinopoliin, sillä tieto Johanneksen palvelusajasta Turkin sulttaanin luottomiehenä on kiirinyt epäilyä ja juonittelua täynnä olevaan kaupunkiin. Eletään siis vuotta 1453 - vuotta, jolloin Bysantin loistokas aika kukistuu.

Vaikka aika on eri, on selvät yhtymäkohdat Waltarin muihin historiallisiin teoksiin havaittavissa. Johannes Angeloksessakin yksi kantava teema on Jumalan etsintä ja uskonnollisuuden pohtiminen ylipäänsä. Johannes ei rajoitu tarkastelemaan vain omaa uskontoaan, vaan etsii vastauksia olemassaololle myös muiden ihmisten harjoittamasta hengellisestä elämästä.

Tarinassa on tilaa myös rakkaudelle, kun Johannes heti kirjan alussa kohtaa elämänsä ainoan todellisen rakkauden, Annan. Heihin tarina myös päättyy.

Paavo Haavikko

2008-10-06T17:35:00.002+03:00

YLEn uutiset kertovat, että akateemikko, kirjailija Paavo Haavikko (1931 - 2008) on kuollut. Tänään viimeksi hypistelin uusintapainosta Haavikon runoteoksesta Puut, kaikki heidän vihreytensä läheisessä kirjakaupassa. Paljon kertoo Haavikosta jo se, että runoteoksesta otetaan vuosikymmenien jälkeen uusintapainos.

YLEn sivuilla on audio- ja videoleikkeitä koskien Haavikon tuotantoa ja käsityksiä historiasta sekä modernin runon yhteiskunnallisesta taustasta.

1001 books you must read before you die

2008-10-05T21:48:00.002+03:00

On varmasti kirjoja, jotka meidän oletetaan lukevan. Suomalaisten oletetaan lukeneen Väinö Linnan teokset Tuntematon sotilas ja Täällä pohjantähden alla, mutta ulkomaisten kirjailijoiden teoksista ei ole samanlaisia hittejä. Tätä helpottaakseen on vuonna 2006 julkaistu englanninkielisen maailman toimesta 1001 books you must read before you die. Eli vain vaivaiset 1001 kirjaa, jonka jälkeen kirjaholisti voi kuolla rauhassa.

Lista on pitkä. Näin äkkiseltään bongaisin nämä kirjat, jotka minun ehkä pitäisi lukea ennen kuin kuolen:

Fear and Trembling – Amélie Nothomb

Infinite Jest – David Foster Wallace

The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams

The Adventures of Huckleberry Finn – Mark Twain

Aesop’s Fables – Aesopus

Oikeastaan mikä tahansa Nothombin kirja kävisi, en ole lukenut yhtään tämän ranskalaisen kirjailijan kirjoja. David Foster Wallace, kuten uusimmassa Parnassossa kerrottiin, on jäänyt täysin paitsiolle Suomessa. Infinite Jest pitäisi lukea siis englanniksi.

Yhdysvaltojen kirjallinen kenttä on minun osaltani jäänyt hyvin pienelle huomiolle. Paul Auster, Toni Morrison, Siri Hustvedt ovat viime aikoina lukemiani jenkkikirjailijoita. Pitkään lukulistalla on ollut Philip Roth, mutta jostakin syystä kotimainen kirjallisuus on monesti rynninyt edelle. Mikä ei tietenkään ole sekään huono vaihtoehto.

Mielenkiintoisia elämäkertoja

2008-10-02T16:48:00.005+03:00

Jos minulla olisi 100 euroa ylimääräistä, ostaisin oitis kolme mielenkiintoista, juuri ilmestynyttä elämäkertaa:

1. Panu Rajala: Unio Mystica - Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY.

2. Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. WSOY.

3. Hannu Mäkelä: Eetu - matkoja Eduard Uspenskin maailmaan. Tammi.

Varsinkin tuon Waltari-elämäkerran haluaisin omaan hyllyyni.

Tällä kertaa kirjakaupasta tarttui mukaan vain uusi Parnasso.

Kirjastossa ulkomailla

2008-09-26T12:24:00.003+03:00

Mitä kirjoja ottaa mukaan 3 kuukaudeksi ulkomaille?

Taistelen tämän ongelman kanssa, sillä olen pian lähdössä Belgiaan, EU:n päätöksenteon kehtoon, töihin. Olen ollut myös kolmesti aiemmin samanmoisen ajan ulkomailla, joten kirjaongelmasta on kertynyt kokemusta. Aiemmat reissut ovat tosin suuntautuneet junalla rajan toiselle puolelle, joten matkalaukun painolla ei ole ollut rajoitusta. Nyt on: 20 kg.

Koska mukaan pääsee maksimissaan vain kaksi kirjaa, on kohdemaan kirjastoilla suuri merkitys. Pietarissa sellaiseksi muodostui Suomi-insituutti, jonka kirjasto on tosin kesäisin todella typerästi auki. Brysselissä pääsen onneksi paremmin hyödyntämään lainakirjoja, sillä Mermieskirkon pieni kirjasto on auki ti - to klo 12-20! Mainiota, ja satun vielä työskentelemään saman Rue du Luxembourg -kadun varrella.

Mutta käsimatkatavaroihin pääsee ehdottomasti mukaan José Saramagon Oikukas kuolema, jota en ole vieläkään päässyt aloittamaan. Oikukkaasta kuolemasta on ilmestynyt kirja-arvio Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa. Myös HS:n Lukupiirissä siitä on keskusteltu ahkerasti.

Miihkali Woimari: Minuhe Egyptiläinen

2008-09-25T16:07:00.005+03:00

Viime viikon Akkarissa (38/2008) juhlittiin osaltaan Mika Waltaria, ja miten hieno kansikuva!

Aku Ankka ja Kaikkien aikojen kirja -tarina kertoo Akun innostuksesta Miihkali Woimarin kirjaan Minuhe Egyptiläinen. Aku ei kerta kaikkiaan voi laskea kirjaa käsistään vaan lukee sitä yhä uudelleen, mikä ihmetyttää jo Iinestäkin. Kun Aku kuulee, että kirjasta on tekeillä elokuva ja että sen filmausoikeudet on ostanut, kukas muukaan kuin aina niin saita Roope-Setä, on Aku vakuuttunut, että juuri hän on elokuvalle täydellinen ohjaaja. Kirjailija Woimari haluaisi keskittyä vain uuden kirjansa kirjoittamiseen (joka on muuten Johannes Ankkelos), ei niinkään työstää elokuvakäsikirjoitusta.

Tarinassa seikkailee myös kaksi käsikirjoittajaa, jotka muistuttavat erehdyttävästi Kiekua ja Kaikua! Lisäksi käsikirjoituksen ja kuvituksen tehnyt Kari Korhonen viljelee Sinuhen lentäviä lauseita: "Puheesi on kuin kärpästen surinaa korvissani!"

Aivan upea juttu tällainen Waltarin kunniaksi tehty Aku-sarjakuva! Suosittelen erityisesti kaikille, joiden edellisestä Akkarista on kulunut jo tovi!

Anna Karenina

2008-09-22T19:15:00.005+03:00

Viime viikolla sain nauttia upeasta baletista, kun Kansallisoopperan näyttämöllä tanssittiin Anna Karenina -baletti. Annan roolissa esiintyi liettualainen ballerina Egle Shpokaite, jonka tanssi oli sulavaa, notkeaa ja koko ruumiin voimalla syttyvää.

Baletin alku oli jokseenkin epäselvä: katsoja ei varmstikaan tiennyt, mitä ihmettä näyttämöllä tapahtuu. Kuka on kuka? Eikö tuo blondi olekaan Anna Karenina? Tarinan tuntevanakin olin aluksi aivan väärillä jäljillä esiintyjien suhteen. Loppua kohden tarina (ja myös katsoja) pääsi kuitenkin valloilleen ja juonenkäänteet tulivat ymmärrettäviksi, minkä myötä elämys oli hieno! Baletin esitykset jatkuvat Kansallisoopperassa keväällä 2009.

Olen yrittänyt aloittaa tätä Leo Tolstoin klassikkoa moneen kertaan, viimeisen kirjanmerkki näyttää jääneen sivulle 45. Tarina on jostakin syystä kuitenkin tuttu. Olen tainnut lukea kirjasta tehtyjä analyyseja, sillä roolihenkilöiden nimet olivat minulle hyvin tuttuja. Myös loppuratkaisun muistin ennen kuin se näyttämöllä tapahtui. En tiedä, onko tarina jo baletinkin myötä minulle niin tuttu, etten koskaan lukisi Anna Kareninaa. Kirja on odottanut hyllyssä jo vuosia, siitä lähtien kun löysin sen halvalla divarista.

Tai ehkä turvaudun johonkin lukuisista elokuvaversioista: IMDb:n mukaan Anna Kareninasta on tehty peräti 17 elokuvaa!

(Kuvassa Greta Garbo vuoden 1935 Anna Karenina -versiossa)

Aurinkomyrsky

2008-09-21T21:49:00.002+03:00

Pitkästä aikaa vuokrasin leffan ihan yksikseni, joten päätösvalta oli vain ja ainoastaan minulla. Olin jo pidemmän aikaa halunnut nähdä Åsa Larssonin dekkarista Aurinkomyrsky tehdyn elokuvan, joten se päätyikin mukaani. Aurinkomyrskyhän on Larssonin kuusiosaiseksi kaavaillun dekkarisarjan ensimmäinen osa. Kaikkiaan kolme osaa on jo ilmestynyt ja uusin taitaa muistaakseni ilmestyä nyt syksyllä ruotsiksi.

Kirjana Aurinkomyrsky oli oikein kunnon dekkari: sitä ei malttanut laskea kädestään. Vaikka kirjan teema olikin paikoin ahdistava, se tuntui kevyeltä luettavalta. Kirjan päähenkilö Rebecka on menestynyt tukholmalainen juristi, joka saa avunpyynnön lapsuudenystävältään Sannalta Kiirunasta. Rebecka palaa kotikaupunkiinsa Kiirunan monen vuoden tauon jälkeen ja joutuu keskellä karismaattisen seurakunnan murhatutkimusta, kun seurakunnan pidetty maallikkosaarnaaja Viktor saa surmansa kirkossa. Sanna, Viktorin sisko, on manipuloitu syylliseksi, mutta Rebecka ei usko Sannan pystyneen raakaan tekoon.

Leffana Aurinkomyrsky oli ahdistava. Uskoisin sen johtuvan kuvan voimasta. Ahdistavat asiat jäävät pyörimään päässä, kun ne on nähnyt kuvina. Kirjoitettu tarina tekee kyllä vaikutuksen, mutta jättää lukijalle myös mahdollisuuden jättää jotkin kohdat lukematta sen tarkemmin tai ainakin sievistellä inhottavia kohtauksia mielensä mukaan. Suurin ilonaihe oli Anna-Maria Mellan hahmo elokuvassa - se oli juuri sellainen kuin olin ajatellutkin. Rebeckan hahmo sen sijaan oli mielestäni liian pienikokoinen ja laiha, ja liian ulkomaalaisen näköinen.

Ylipäänsä pidän dekkareista, mutta television poliisisarjat (tai pikemminkin murhatutkimussarjat) saavat minut vaihtamaan kanavaa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän pystyn katsomaan raakoja ja yksityiskohtaisia kuvia.

Mika Waltarin juhlapäivä

2008-09-19T13:49:00.003+03:00

Tänään juhlitaan viimein oikeana merkkipäivänä Mika Waltaria, vaikka alkuvuosikin on jo ollut täynnä erilaisia Waltari-tapahtumia! Nyt tapahtumat sen kun lisääntyvät, ja Waltarin kirjoja uusina painoksina saa nyt kirjakaupoista, myös niitä vähemmän tunnettuja.

Juhlapäivän kunniaksi avataan tänään Ateneumissa Mika Waltari ja taiteilijaystävät -näyttely, joka on avoinna tammikuun 18. päivään asti.

"Mika Waltarin syntymästä tulee 19.9.2008 kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluva FT Tuula Karjalaisen kuratoima näyttely esittelee kirjailijan suhdetta kuvataiteeseen. Waltari oli kiinnostunut suomalaisesta modernismista, kirjoitti 1940-luvulla esseitä taiteilijoista ja keräsi itsekin taidetta. Ateneumin näyttelyssä nähdään teoksia Eemu Myntiltä (1890–1943), Yrjö Saariselta (1899–1958), Otto Mäkilältä (1904–1955), Mauno Markkulalta (1905–1959) ja Aimo Kanervalta (1909–1991). WSOY julkaisee näyttelyn yhteydessä kirjan, joka sisältää Waltarin kirjoittamat artikkelit näistä taiteilijoista."

Itse aion juhlistaa merkkipäivää punaviinilasin ja Johannes Angeloksen seurassa. Johanneksesta ei ole tullut minulle yhtä läheistä kuin Turms kuolemattomasta, mutta tarina on silti vetävä.

2008-09-15T15:44:00.000+03:00

Liittyen edelliseen Tomi Kontion Deltan hehkuttamiseen:

Vuotalon kirjailijatapaamiset Torstaisin klo 18.00–19.30 Kahvila Pokkari, Vuotalo, Mosaiikkitori 2, Vuosaari.

Tule kuulemaan ja tapaamaan kirjailijoita. Keskustelua illoissa johdattelee kirjailija Jani Saxell. Syksyn kirjailijavieraat:

18.9. Tomi Kontio
30.10. Johanna Venho
13.11. Armas Alvari

Vapaa pääsy – Tervetuloa! Järjestäjä: Helsingin kaupungin suomenkielinen työväenopisto

Tomi Kontio: Delta

2008-09-02T16:07:00.005+03:00

Kirjaston runohyllystä tarttui mukaan uutuusrunokirja, Tomi Kontion Delta. Hienoja runoja, syviä, muttei kuitenkaan mahdottomia ymmärtää. Täten perun kaiken, mitä olen jo kerinnyt vuodattamaan suomalaisen nykyrunouden tilasta. Olen tainnut vain lukea aivan vääriä runoilijoita - niitä, joiden runoista en saa millään otetta. Delta sen sijaan sisältää elämänmakuisia runoja, kauniita, kevyitä, raskaita, syvällisiä mutta kuitenkin niin arkisia. Lempirunokseni valikoitui Joskus tuntuu siltä kuin:

Joskus tuntuu siltä kuin ihmiselläkin olisi juuret
kun hän seisoo peltoaukealla
metsän esirippu takanaan,
kun hän muistelee menneitä vuosiaan,
jotka ovat tehneet hänestä sellaisen kuin hän on:

tuossa opin lukemaan, tuossa rakastamaan
tuossa tein ensimmäisen rusetin kenkääni
tuossa hiuksiisi mustan rusetin.

Joskus on oltava puita
hartaita puita, martaita sitten joskus.

Miten kaunista! Koko Deltan läpi toistuu tuollainen sanoilla leikkiminen: hartaita - martaita, kirjanpainaja - vainaja aina ja jne. Ne saavat runon kuulostamaan laululta.

Uusimmassa Parnassossa on Matti Sauraman kritiikki Deltasta. Kritiikki ei ole kovin kriittinen, enemmänkin analyysi ja ajoittain jopa runollinenkin, mutta erittäin kuvaava.

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki

2008-08-31T19:40:00.002+03:00

Mökin kirjahyllystä löysin tämän Röngän kirjan, minkä äitini oli puolestaan löytänyt edukkaasti Kemin joltakin kirpputorilta kesällä. Luin tämän oikeastaan kahdessa päivässä, välillä sienestin ja saunoin. Tästä voi siis päätellä, että juoni vei mukanaan, vaikka kirja oli kyllä aika ohutkin. Pidempikin olisi saanut olla.

Isä, poika ja paha henki jatkaa Viktor Kärppä-sarjaa, josta Rönkä on ehtinyt kirjoittaa jo kolme kirjaa. Niistä kaksi ensimmäistä (Tappajan näköinen mies ja Hyvä veli, paha veli) olen jo lukenutkin. Kolmas kirja sai muistaakseni Pohjoismaisen dekkaripalkinnon, mutta sen lukeminen on jostakin syystä jäänyt.

Viktor Kärppä häärii edelleen laillisen ja laittoman toiminnan rajalla. Suomalainen vaimo ja pieni lapsi pakottavat Viktorin kaihtamaan laitonta toimintaa, mutta huonoina aikoina vanhoihin kujeisiin on helppo palata. Parempaan suuntaan Viktor näyttää kuitenkin menevän, omatunto kolkuttaa yhä enemmän.

Viktor Kärppä -kirjojen suola on kuitenkin juuri idänyhteydet, mafiakytkökset ja Tehtaankadun vaikutusvalta. Isä, poika ja paha henki on uskottava aivan loppumetreille saakka - sukulaisnaisen Ksenjan katoaminen takaisin Pietarin alamaailmaan ei vakuuta lukijaa. Muutenkin tuntuu, että loppuratkaisu on liian nopeasti selvitetty läpi. Muutaman kymmenen sivua lisää juonen loppuunviemiseksi olisi riittänyt.

Muitakin kuin uutuuksia

2008-08-25T19:52:00.003+03:00

Ylen radiolukupiiri jatkuu syksyllä kuinkas muuten kun Waltarin saattelemana:

Syksy alkaa Sinuhe egyptiläisellä

Maanantaina 22.9.2008 klo 17.30-18.30.

19. syyskuuta tulee kuluneeksi 100 vuotta Mika Waltarin syntymästä, joten hänen tunnetuin teoksensa, Sinuhe egyptiläinen, on itsestään selvä valinta Lukupiirin syyskuun kirjaksi. Tämä vuonna 1945 ilmestynyt romaani on käännetty jo 40 kielelle, ja vuonna 2008 Sinuhe egyptiläinen äänestettiin YLE Teeman Kirjamaa -ohjelman ja Suomen Kustannusyhdistyksen äänestyksessä rakkaimmaksi suomalaiseksi kirjaksi. Suoran lähetyksen juontavat Tarleena Sammalkorpi ja Juha Hurme.

Lukupiirin syksyn muut kirjat:
6.10.2008: Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
1.12.2008: Italo Calvino: Halkaistu varakreivi

Lähetys tulee siis Yle Radio ykköseltä. Netistä voi myös kuunnella vanhoja keskusteluja. On huojentavaa, että käsittelyssä on tällaisia helmiä, tarkoitan nyt Waltaria ja Calvinoa. Joenpeltoa en ole tainnut lukea ollenkaan, tässä voisi olla hyvä syy!

Waltaria syksyllä

2008-08-16T14:02:00.002+03:00

Waltari valtaa Helsingin kirjastot ja näyttelytilat syksyllä!

Waltarin Helsingistä puhutaan Villa Kivessä:

Linnunlaulun lukupiiri to 11.9. klo 18.00.
Vieraina Mika Waltari Muukalainen maailmassa -kirjan tekijät Risto Lindstedt ja Reijo Vahtokari. Kirjailijatalo Villa Kivi, Linnunlauluntie 7.

Ja Mika Waltari -luennot jatkuvat nyt Töölö kirjaston sijasta Stoassa ja Oulunkylässä:

FM Lea Toivola luennoi Stoassa, Turunlinnantie 1, Itäkeskus,
torstaisin klo 18.15–19.45.

11.9. Waltari Helsingin kuvaajana (Isästä poikaan)
18.9. Waltari naisten ja rakkauden kuvaajana (Pienoisromaanit)
25.9. Waltari ja kristinusko (Feliks onnellinen)
2.10. Waltari, islam ja länsimaat (Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim)
9.10. Waltari, historia ja oma aika (Sinuhe egyptiläinen ja Johannes Angelos)

FM Lea Toivola luennoi Oulunkylän kirjastossa, Kylänvanhimmantie 27,
torstaisin 18.00–19.30.
30.10. Waltari Helsingin kuvaajana (Isästä poikaan)
6.11. Waltari naisten ja rakkauden kuvaajana (Pienoisromaanit)
13.11. Waltari ja kristinusko (Feliks onnellinen)
20.11. Waltari, islam ja länsimaat (Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim)
27.11. Waltari, historia ja oma aika (Sinuhe, egyptiläinen ja Johannes Angelos)
4.12. Waltari sota-ajan propagandistina (Rakkaus vainoaikaan, Siellä missä miehiä tehdään)

Luennoille on vapaa pääsy.

Luen parhaillaan Johannes Angelosta ja yöpöydällä odottaa myös Fine van Brooklyn. Silti suosikkini on edelleen Turms kuolematon - harmi, ettei siitä järjestetty luentoa. En nyt välttämättä olisi kaivannut mitään etruskitietoutta vaan kunnellut mielelläni muiden analyysejä kirjasta. Minuun Turms teki suuren vaikutuksen, vähän väliä sain olla kirjoittamassa muistivihkoon koskettavia, runonkaltaisia ajatuksia elämästä.

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

2008-08-14T17:52:00.003+03:00

Muun lukemisen välissä kirjastosta tarttui mukaan Veikko Huovisen viimeisin kirja Pojan kuolema, joka nimensä mukaisesti kertoo Huovisen pojan elämästä ja lopulta tämän päivien päättymisestä.

Hieman yli satasivuinen kirja alkaa Huovisen pojan Pekan lapsuudesta, ja etenee nuoruuteen ja opiskeluelämään. Pekka ei oikein saa otetta elämästä, samanhenkisiä ystäviä ei tunnu löytyvän, eikä luontokaan anna elämälle merkitystä. Pekka ajautuu asumaan askeettisesti Hailuodon mökille, jossa hän elää lähes täydellisessä yksinäisyydessä, Hailuodon tiirat ja joutsenet seuranaan.

En suosittele kirjaa bussiluettavaksi - itse jouduin jättämään sen kesken surullisten tapahtumien ja toisaalta Huovisen kauniin kielen takia ja lukemaan kirjan loppuun vasta kotiin päästyäni. Silloin voi vapaasti tirauttaa kyyneliä. Ehkä surullisemman tarinasta tekee vielä se, että jokainen varmasti tuntee monia nuoria, jotka eivät oikein sopeudu nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka kaikki valmiudet siihen periaatteessa olisivat olemassa.

Waltaria Espoon Kaupunginteatterissa

2008-08-13T17:10:00.003+03:00

Espoon kaupunginteatterissa saa 17.9. ensi-iltansa Mika Waltarin näytelmä Myöhästynyt häävieras, josta kerrotaan näin:

"Myöhästynyt hääyö (1948) on erittäin taitavasti kirjoitettu huvinäytelmä, jossa yhdistyvät kepeän farssin ja kirpeän komedian ainekset.

Näytelmän rakenne ja tilanteet noudattavat perinteisiä farssin lakeja, mutta samalla tekstiin on piilotettu teräviä ja hykerryttäviä huomioita naisten ja miesten maailmoista, niiden yhteensovittamisen mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista.

Myöhästynyt hääyö alkaa arkkityyppisesti olohuoneen sohvalta, jolta tuore aviomies herää pakokauhun vallassa, muistamatta edellistä iltaa.

Kun tuore aviovaimo ilmestyy makuuhuoneesta, alkaa tilanteeseen johtaneiden tapahtumien selvittely. Siihen osallistuvat lopulta myös miehen Amerikoissa asuva huippurikas, naisia vihaava eno ja naisen toimelias, avioliittoja vähintäänkin käytännöllisesti rakastava äiti.

Kolmen päivän ja kahden yön kuluessa sitten lopulta ratkeaa, päästäänkö hääyötä vihdoin viettämään, kuinka monta niitä vietetään, millä kokoonpanoilla ja milloin."

Käenkukuntayöt - komien lyriikkaa

2008-08-12T17:45:00.002+03:00

Etsin kirjaston runohyllystä virolaista runoutta, mutta löysinkin komilaista lyriikkaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura on vuonna 1984 julkaissut Raija Bartensin toimittaman kokoelman komien runoudesta. Komin tasavaltahan sijaitsee Uralin läntisellä puolella, Pohjois-Venäjällä. Luonnovaroistaan kuulu Komin tasavalta kätkee sisälleen Suomen sukulaiskansan, jolla on väestöönsä nähden ollut aktiivinen kirjallinen kulttuuri.

Olen itse vieraillut Komissa kahdesti - ensimmäisellä kerralla pidemmän aikaa metsissä samoillen, toisella kertaa lyhyellä matkalla Syktyvkarissa. Yhden komin kanssa etsimme jopa yhteisiä sanoja, mutta niitä tuntui olevan kovin vähän.

Kokoelman nimi on Käenkukuntayöt, joka on kirjassakin oleva Albert Vanejevin runo:

"--- Pohjoisessa vaikka elänkin/on kuin uusin tavoin kokisin/tytöt armaat, ruskot aamuin, illoin/kun Kominmaalla käki kukkuu öisin ---"

Kirjan alussa Bartens kertoo komien lyriikasta aloittaen Aleksis Kiven aikalaisesta Ivan Kuratovista. Käenkukuntayöt on koostettu eri aikakausien komirunoilijoista, joiden valikoituja runoja Raija Bartens on suomentanut. Jokaisen runon vieressä on sama runo komiksi. Käki näyttää muuten olevan komiksi köka eli kielisukulaisuus on havaittavissa!

Kielisukulaisuutta tärkeämpää lukijalle on runoihin samaistuminen. Runot kertovat tundrasta, joista, pohjoisesta, metsästä, talvesta, pimeydestä, synnyinmaasta. Toki sosialistinen realismi nostaa päätään neuvostoajan runojen kohdalla.

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

2008-08-10T22:25:00.004+03:00

En lopeta Waltarin kirjallisen monipuolisuuden hämmästelemistä, mistä yhtenä esimerkkinä Palmu-dekkarit. Näin Waltarin juhlavuonna taitaa suurin osa kirjailijan tuotannosta olla saatavilla uusina painoksina - niin myös Komisario Palmun erehdys.

Palmu, jota tässä kirjassa eräs epäilty haukkuu vanhaksi ruttuiseksi sieneksi, on määrätietoinen eläkeikää lähestyvä komisario. Hän ei pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan, mistä hän itse sekä kertojana toimiva Palmun apulainen jaksavat tasaisin väliajoin muistuttaa. Palmun taktiikka näyttää toimivan: tapaturmalta näyttävä kuolema varmistetaan rikokseksi ja rikoksen tekijäkin saadaan lopulta selville. Vuonna 1940 ilmestynyt Komisario Palmun erehdys onkin perinteisen kaavan mukainen dekkari: persoonallinen poliisi, hieman yksinkertainen apulainen, joukko epäiltyjä samassa talossa, suunnitelmallinen murha jne.

Komisario Palmun erehdys kertoo tarinan Rykämön konsernin omistavasta suvusta. Yksi omistajista, hieman oudoksi tunnettu Bruno Rygseck saa surmansa kylpyhuoneessa. Talossa oli samaan aikaan paikalla melkein koko osakkeenomistajajoukko, Rykämön insinööri, hovimestari (tietenkin!), keittäjä, Brunon entinen vaimo, kirjailija sekä kirjailijaan ihastuva neiti. Kaikki kuitenkin valehtelevat, minkä Palmu kokeneena komisariona huomaa.

Täytyy myöntää, että olin hieman pettynyt loppuratkaisuun. Olin odottanut jotakin ahaa-elämystä, mutta Waltari ei päädy kimuranttiin loppuun. Uskallan väittää, että Palmut toimivat jännityksen puolesta paremmin elokuvana - sillä jännittävää tunnelmaa ei kirja oikein saa luotua. Kirjan etulyöntinä on sen sijaan Palmun persoonallisuus, jonka kaikkia sävyjä ei ole saatu kahlittua elokuvaan.

Donna Leon: Verikivet

2008-08-07T21:00:00.002+03:00

Kanta-asiakas palaa blogilomalta, joka oli täynnä työntekoa. Iltaisin tarvitsin kevyempää luettavaa, mihin dekkarit sopivat hyvin (mikä on oikeastaan aika kummallista, koska yleensä aiheet ovat kaikkea muuta kuin kevyitä!). Sain jo joululahjaksi Donna Leonin Verikivet, mutta luettavaksi se päätyi vasta nyt.

Verikivet jatkaa Guido Brunettin tutkimuksia. Huomasin, että sarjaa olisi kannattanut aloittaa lukemaan alusta, sillä Leon ei kovin paljoa rakenna hahmoa jatko-osissa - tai ainakaan tässä. Guido kävi tottakai tutuksi, mutta Guidon työkaverit (signorina Elettraa lukuun ottamatta) ja perhe jäivät hyvin ohuiksi.

Verikivien teemana on afrikkalaisen laittoman siirtolaisen kohtalo ja laittomiin siirtolaisiin liittyvä harmaa talous - tässä tapauksessa timanttikauppa. Tapahtumat lähtevät kulkemaan afrikkalaisen katukauppiaan murhasta: kuka nyt köyhän siirtolaisen tahtoisi tappaa? Tarina etenee kyllä, mutta en pitäisi tätä kovin perinteisenä dekkarina, jossa juonenkäänteet ovat kaiken suola: onko hovimestari syyllinen? voiko murhaaja olla se herttainen vanha rouva?

Kirjan suurinta antia olivat ehdottomasti Venetsia-kuvaukset. Pystyin jo melkein kuvittelemaan itseni tuulenpitävä limenvärinen takki päällä Venetsia sumuisessa aamussa, matkalla työpaikalle veneellä, mielessä vain aamun ensimmäinen kahvi. Joten jos joskus Venetsiaan matkustan, niin virittäydyn varmasti mielelläni Leonin kirjojen avulla tunnelmaan. Jos haluan lukea hyvän dekkarin, tartun Christieen, Jokiseen tai Waltariin, tai paljon kehuttuun Stieg Larssoniin.

Juhannuslukemista

2008-06-19T20:46:00.003+03:00

Huomenna auto suuntaa mökille juhannuksen viettoon - mutta ei ilman kirjoja. Luen parhaillaan Luigi Pirandellon kirjaa Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja, joka koostuu todella sykähdyttävistä novelleista. Toivon saavani sen luetuksi vielä tänään, kun on turha kuljettaa mukana kirjaa, josta on 15 sivua lukematta.

Mökille lähtevät siis mukaan:

Donna Leon: Verikivet
Paul Theroux: Suuri junamatka - kiskot vievät Aasiaan

En ole Donna Leonin kirjoja koskaan lukenut, mutta moni on niitä kehunut- viimeksi HS:n kesäkirjasuosituksia antanut raati. Suuri junamatka sen sijaan vie minut jonnekin pois näistä omista pienistä kuvioista. Uskoisin sen myös innostavan muistelemaan omia mieleenpainuneita junamatkojani varsinkin Venäjällä.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu

2008-06-18T21:21:00.003+03:00

Nepalin tapahtumat ylittävät harvoin uutiskynnyksen Suomessa. Joko kruununprinssin pitää murhata 11 sukulaistaan mukaan lukien Nepalin kuninkaan tai maan on vaihdettava valtiomuotoaan monarkiasta demokraattiseksi tasavallaksi, jotta suomalainen lehdistö kirjoittaa Nepalista. Heti Manjushree Thapan kirjan aloitettuani ymmärsin, miten paljon monisyisemmistä asioista oli kysymys Nepalin sisällissodassa ja maoistien suosiossa köyhällä maaseudulla.

Unohda Kathmandu on sekoitus historiateosta, ajankohtaisreportaasia ja matkakuvausta. Kaikki ovat tarpeen, mutta loppujen lopuksi vasta Thapan vaellusmatka maaseudulle auttaa sekä Thapaa että lukijaa ymmärtämään, mistä loppujen lopuksi on oikein kysymys. Mistä siis on kysymys, kun luimme toukokuussa Hesarista, että maoistisissit saavat Nepalissa?

Kruununprinssi Dipendra tappaa joukon sukulaisiaan, mutta oikeastaan kukaan ei tiedä, oliko se oikeasti Dipendra vai valtaa havittelevat sukulaismiehet, joista toisesta tulikin sittemmin lyhytaikainen kuningas, mikä taas on aivan normaalia Nepalissa. Kautta historian kuninkaita on tapettu, valtaistuin kaapattu tai valta luovutettu suosiolla, kun kuningas on ollut vallassa alle vuoden. Kansa on tyytymätön, kun kuningas tai demokratiakyhäelmät ei pysty pitämään huolta kansalaisistaan. Sitten leviää maoismi-aate. Köyhän on helppo liittyä, vaikka ei oikeastaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Suurin osa liittyy pakosta - kotiseudulla ei selviä muuten hengissä. Varsinkin nuoret ja tietämättömät ovat maoistien jäsenhankinnan kohteina.

On vaikea ymmärtää, ettei Nepal ole maana kehittynyt 1900-luvulla kovin paljoa. Kathmandussa on kyllä kaikkea, mitä länsimaalainen tarvitsee (paitsi ei mäkin hampurilaisia), mutta muu maa kärsii kaiken puutteesta, myös rauhan puutteesta. Luulenkin, että kirjan nimi Unohda Kathmandu tarkoittaa juuri tätä: "pääkaupunki Kathmandu on aivan toista maata, kiinnittäkää huomio sen sijaan Nepalin maaseutuun".

Vaikka historia ja lähihistoria ovat verisiä, ovat turistit saaneet ihastua tähän kauniiseen maahan. Sinne minäkin toivottavasti lähden - nyt jo hieman viisaampana maan ongelmista.

Syksy 2008

2008-06-17T21:21:00.003+03:00

Kävin hieman läpi kustantajien ensi syksyn kirjakatalogeja, joista Otavaan ja Tammeen ehdin syventyä enemmän. Syksyhän on aina runsas kirjatarjonnaltaan, mutta nyt tuntui olevan jotenkin tavallista enemmän minua kiinnostavaa kirjallisuutta tulossa. Näitä syksyn 2008 kirjoja siis odotan innolla (vaikka osa niistä ehtii kyllä ilmestyä jo kesällä):

Olli Jalonen: 14 solmua (syyskuu)
Siri Kolu: Metsänpimeä (elokuu)
Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (syyskuu)
Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä (elokuu, tämä siis uusintapainos)
Aino Kallas: Valitut teokset (elokuu)
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
Hasan Ali Toptas: Varjottomat
Kallio & Otsamo: M.A. Castrén ja Siperian kielioppi (marraskuu, sarjakuva!)
José Saramago: Oikukas kuolema
Maarit Verronen: Karsintavaihe (heinäkuu)

Pienkustantamoiden sivuja en vielä ehtinyt käydä läpi, mutta etukäteen jo toivon, että julkaisukynnyksen olisi ylittänyt jokin itäeurooppalainen, Suomessa tuntematon kirjailija - muistissani kun on vielä Anton Dontsevin kerrassaan loistava Väkivallan pitkä varjo, joka ilmestyi vuonna 2007.

Kun tuota kevään 2008 listaa katselen, niin huomaan monen niistä olevan kesäkirjojen lukulistalla ja Tsavainin Elnet ilmestyy vasta 30.6.2008. Itse asiassa ainoa, minkä tuosta kevään listasta olen tähän mennessä lukenut on Manjushree Thapan Unohda Kathmandu. Tämä kertonee siitä, että saavuttamattomia haaveita ja unelmia on intohimoisella lukijalla.

Kirjaostoksia

2008-06-14T19:07:00.002+03:00

Tämä pilvinen ja sateinenkin lauantaipäivä oli hyvää aikaa viettää kirjaostoksilla ( ja sen jälkeen tietenkin sohvalla vilttiin kääriytyneenä kirjalöytöjen kanssa). Kävin Vantaan Antikvariaatissa Myyrmäessä, mikä olikin mukavaa vaihtelua keskustan antikvariaateille. Mukaan tarttuivat seuraavat kirjat:

Maurice Herzog: Annapurna - 8000 metriä (Otava, 1954; ranskaksi 1950-luvun alussa)
E. Alexander Powell: Salaisen hämärän maa - elämyksiä ja seikkailuja Nepalissa sekä muissa Intian valtiossa (Otava, 1939; englanniksi 1929?)
Paul Theroux: Suuri junamatka (WSOY, 1997; englanniksi 1975)

Kaksi ensimmäistä liittyvät tietenkin Nepal-kiinnostukseeni. Annapurna kertoo ensimmäisen kasitonnisen valloituksesta. Salaisen hämärän maa on sen sijaan perinteisempi matkakertomus muutamilla mustavalkoisilla valokuvilla varustettuna. Theroux'n Suuri junamatka on kaikkien reilaajien esikuva ja oivaa matkalukemista niille, jotka eivät voi samoja junamatkoja enää matkustaa (esim. Idän pikajuna).

Kuusela: Metsänarvioijan linja

2008-06-12T15:11:00.003+03:00

Luin juuri loppuun metsänhoitaja Kullervo Kuuselan (1924 - 2003) omaelämäkerran Metsänarvioijan linja. Kuusela oli henkeen ja vereen tieteen nimeen vannova metsänarvioimistieteen tutkija, myöhemmin myös alansa professori. Menetetyssä Karjalassa syntynyt ja lapsuutensa viettänyt Kuusela oli oman tiensä kulkija. Hän ei taipunut poliittisiin valtataisteluihin akateemisista paikoista vaan uskoi työn puhuvan puolestaan.

Erityisen vaikea suhde hänellä oli ympäristöliikkeeseen. Omaelämäkerrassaan Kuusela haukkuu moneen otteeseen Greenpeacen ja muut kansainvälisten ympäristöjärjestöjen Suomen satelliitit. Saman tekevät myös ympäristöliikkeen edustajat, lue vaikka täältä. Totuus taitaa olla se, että Kuusela oli ilmeisen kärkäs puheissaan eikä taipunut kompromisseihin. Toisaalta ympäristöliike esitti omia totuuksiaan eikä uskonut alan tutkijoiden tekemiin metsävaratietoihin.

Metsänarvioijan linja on selkeästi tekijänsä näköinen. Hän kertoo tulehtuneista väleistä moniin kollegoihin, mutta toisaalta ihmisistä, joiden kanssa ystävystyminen oli mahdollista, vaikka mielipiteet erkanivatkin suuresti. Hän jatkoi työntekoa myös eläkkeellä, mikä kertoo hänen intohimoisesta suhtautumisesta työhönsä. Toisaalta Kuusela tuntui välillä katkeralta, kun kaikki hänen eläkeiässään ideoimansa asiat eivät olleet saaneet tuulta purjeisiin.

Paitsi metsätieteen historiasta Metsänarvioijan linja kertoo myös Suomen 1900-luvusta ja sodan jälkeen jaloilleen nousevasta Suomesta.

Nepal

2008-06-08T15:33:00.004+03:00

Jostakin syystä olen saanut päähäni matkustaa Nepaliin. Matka on alustavasti suunnitteilla, saapa nähdä toteutuuko. Joka tapauksessa on ihan mielenkiintoista tutustua etukäteen hieman Nepaliin - nyt kirjallisuuden kautta. Nepalilaiseen ruokaan olen hurahtanut jo aiemmin, kiitos Helsingin nepalilaisille ravintoloille (joista Mountain Nordenskiöldinkadulla on ehdoton suosikkini!).

Seuraavat teokset valottavat hieman Nepalin epävakaista historiaa:

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu (2008)
John Whelpton: A History of Nepal (2005)

Nämä teokset kertovat trekkaajien kokemuksista:

Andrew Stevenson: A Nepalese Journey: on foot around the Annapurnas (2002)
Tapani Tukiainen: Salkutta lentelevä sherpa (2005)
Maurice Herzog: Annapurna 8000 metriä (1954)

Myös lähetystyö on innoittanut kirjoittamaan Nepalista:

Anna-Liisa Jokinen: Nouseva Nepal (1989)
Nepal savenvalajan pyörällä (1971)

Kaikki yllämainitut teokset löytyvät HelMetin kokoelmista.

Seuraavia saa tilattua vaikka Amazonin kautta:

Samrat Upadhyay: Arresting God in Kathmandu (2001) - ensimmäinen englanniksi kirjoittava nepali

Travelers' Tales Nepal: True Stories of Life on the Road (2000)

Lisäksi on tietenkin iso kasa matkaoppaita ja trekkausoppaita, mutta näillä pääsen varmasti alkuun.

Sammalia

2008-06-06T18:05:00.002+03:00

Mitä ihania luonto- ja puutarhakirjoja nyt onkaan kirjakaupat pullollaan! Teki mieli ostaa sieniopas, vaikka minulla jo onkin sellainen. Sen sijaan ostin juuri ilmestyneen kirjan Jäkälät ja sammalet Suomen luonnossa, joka ensiselailulta näyttää oikein lupaavalta. En ole aiemmin löytänyt kuvallisia sammaloppaita kirjakaupoista, joten tämä oli heti pakko ostaa.

Kirjan on koonnut ja sammalet kuvannut Jouko Rikkinen, kasvitieteen professori Helsingin yliopistolta. Kirja on kätevä ottaa mukaan luontoon, mistä syystä joukko sammalia ja jäkäliä on ollut pakkoa karsia kokonaan pois. Kovin isoja kuvia ei nytkään ole sammalille annettu, mutta kuvat ovat kyllä pääosin hyviä. Väittäisin kuitenkin, että piirretty kuva toimii tunnistamisen apuna paremmin. Tästä asiasta taitaa kyllä olla monenlaista koulukuntaa.

Kirjassa on sekä lahopuissa että puistopuissa viihtyviä sammalia, mikä antaa lisäintoa luonnon tutkailulle: ei tarvitse hankkiutua metsään, jotta voisi bongata eri sammallajeja. Jäkälät ja sammalet on juuri sopiva selailtavaa riippukeinussa auringossa tai sadekelillä sisällä, ja siitä on iloa, kuten tekijäkin mainitsee, ympäri vuoden - ainakin jäkälien osalta.

Kirjoja mökille

2008-05-28T17:53:00.005+03:00

Viime aikoina olen keskittynyt lähinnä vain maisterin kirjallisuuden lukemiseen työn ohella, joten kaunokirjallisuus saa odottaa pian koittavia, toivottavasti viikottaisia mökkireissuja. Talven aikana on kirjahyllyyn kertynyt paljon uusia lukemattomia pokkareita, jotka ovat oivallista mökkilukemista. Seuraavat kirjat on suunnitelmissa pakata mukaan kesän aikana:

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
Hannu Väisänen: Vanikan palat
Roald Dahl: Nakki ja muita kertomuksia
Liza Marklund: Uhatut

Lukuhetkiä odotellessa on pakko tyytyä hieman asiapitoisempaan tekstiin.

Uudet Dostojevskit

2008-05-18T13:49:00.003+03:00

Tämän päivän Hesarissa oli Pekka Pesosen arvostelu uusista Dostojevski-suomennoksista. Olli Kuukasjärvi on suomentanut Rikoksen ja rangaistuksen uudelleen, Martti Anhava puolestaan Dostojevskin ensimmäisen teoksen Köyhää väkeä. Pesosen kritiikki on lempeää, mutta sen aiheellisuudesta en vielä osaa sanoa - olen lukenut teokset vain vanhoina suomennoksina.

Dostojevskia suomennetaan nyt uudelleen oikein urakalla: samassa artikkelissa Pesonen kertoo, että Kuukasjärvi ja Anhava suomentavat uudelleen lähes koko Dostojevskin tuotannon. Seuraavaksi vuorossa ovat Karamazovin veljekset sekä Idiootti.

Lyhennetyn version Pesosen artikkelista voi lukea täältä.

Saman sivun alalaidassa oli myös juttu äskettäin ilmestyneestä Ahmatova-runokokoelmasta. Luen parhaillaan näitä Ahmatovan runoja, pieninä kirpakkoina annoksina silloin tällöin. Toimittaja Sirpa Pääkkönen kiinnitti aiheellisesti huomiota merkittävien naisrunoilijoiden puuttumiseen nyky-Venäjän runokentällä. Luulisi, että Neuvostoliiton hajoaminen olisi saanut myös nuorissa venäläisissä aikaan samanlaisen ilmiön kuin Virossa miehityksen jälkeen (käytän nyt nimenomaan sanaa miehitys, kertokoon se mielipiteeni tästä ajankohtaisesta debatista, vaikka varmastikaan kaikki ei ole aivan yhtä mustavalkoista kuin uskotaan), millä tarkoitan yhteiskunnallisuuden merkitystä uudessa runoudessa.

Hiski

2008-05-10T21:33:00.003+03:00

Jostakin syystä olen aivan lumoutunut Hiski Salomaan rallatuksista. Aihepiiri lauluissa on mielenkiintoinen (siirtolaisuus, työväki, Amerikka) ja ovathan laulut mukaansa tempaavia. Suurin syy taitaa kuitenkin olla isoisäni, joka kuunteli kuulemani mukaan hyvin paljon Hiskiä Metsäradiosta ja lauloi mukana. Ehkä Hiski tuo tästä syystä isoisäni lähemmäksi minua, kun emme enää tässä maailmassa voi tavata.

Hiskin tunnetuin laulu lienee Lännen lokari (lokarihan tarkoitta loggeria eli metsätyömiestä), mutta poliittinen Vapauden kaiho on tuttu varmasti monille nuoremman sukupolven edustajille Soul Captain Bandin versiona.

Mielenkiintoista on, että Hiski joutui sensuurin kohteeksi Hella Wuolijoen toimesta. Hiskin muutamia kappaleita voi kuunnella Ylen Elävässä arkistossa.

Olen tottunut tilaamaan kirjoja netin kautta, mutta nyt tilasin ensimmäistä kertaa cd:n nettikaupasta. Kaupastakin sen olisin voinut ostaa, mutta en luota Helsingin valikoimiin mitä Hiski Salomaahan tulee.

Sofi Oksanen: Puhdistus

2008-05-07T17:59:00.004+03:00

Puhdistus oli aivan loistava kirja! En muista pitkään aikaan lukeneeni kirjaa, jonka jälkeen on vaikea aloittaa uutta. Sain Puhdistuksen luettua jo maanantaina, mutta teemoja ja tapahtumia oli pakko sulatella pari päivää. Jo maanantaina aloittamassani Austerin Illuusioiden kirjassa olen vasta sivulla 20. Sofi Oksasen Puhdistus sai minut kokonaisvaltaisesti mukaansa, enkä taida olla sen lumosta vieläkään päässyt irti.

Puhdistus kertoo vanhan Aliide Truun ja nuoren Zaran tarinat. Virolainen Aliide löytää eräänä aamuna Zaran nukkumasta pihalta. Aliide ottaa Zaran hoiviinsa ja huomaa jo pian tunnistavansa Zaran ruumiinkielessä jotakin tuttua. Se mikä vainoaa Zaraa vuonna 1991, vainosi myös nuorta Aliidea Neuvosto-Virossa. Vainotuksi joutuminen saa ihmisen tekemään äärimmäisiä tekoja, pettämään, tappamaan ja menemään naimisiin Stalinin vainoja organisoivan kommunistin kanssa.

Minua kiehtoi koko kirjan varrella esiintyvä kärpänen. Kirjan alussa Aliide jahtaa kärpästä vanhalla nahkaisella kärpäslätkällä. Erityisesti Aliide haluaa varmistaa, ettei kärpänen pääse munimaan muniaan lihaan. Lopussa selviää myös Aliiden agenttinimi "Kärbes", joka tarkoittaa suomeksi kärpästä. Kuvataanko kärpäsellä inhottavaa Neuvosto-Virossa vallinnutta urkkimiskulttuuria ja kommunistien pesiytymistä jokaiseen nurkkaan? Aliide jahtaa kärpästä vielä itsenäisessäkin Virossa, jossa maksetaan ruplien sijaan Viron kruunuilla.

Paitsi Viron historiaa ja naisten hyväksikäyttöä, Puhdistus kuvaa myös saavutettua ja saavuttamatonta rakkautta: Ingel saa Hansin, vaikka oikeasti Aliide näki Hansin ensin. Mitä Aliide voi tehdä saadakseen Hansin siskoltaan Ingeliltä itselleen? Aliide voi joko unohtaa Hansin tai olla unohtamatta. Aliide ei unohtanut.

Ennen kaikkea Puhdistus on kuitenkin romaani naisten hyväksikäytöstä. Kuten kirjan takakannessa sanotaan: "vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan." Jokaisen maksullisia naisia harrastavan olisi syytä lukea tämä kirja. Mutta eiväthän he lue.

Puhdistus on kirja, jonka luen varmasti uudelleen. Ja saa se minut myös lainaamaan Oksasen ensimmäisen romaanin, Stalinin lehmät, jota en ole lukenut.

Jarkko Martikainen: 9 teesiä

2008-05-06T19:01:00.003+03:00

Opiskelun loputtua ja töiden alettua kirjojen lukeminen ei ole loppunut, vaikka blogin päivitystiheydestä niin voisi päätellä. Viimeksi luin YUP:n laulajan Jarkko Martikaisen uuden runokokoelman 9 teesiä - säkeitä kadonneiden arvojen metsästäjille. Liken kustantama pieni kirja on kuin tehty 20 minuutin bussimatkoja varten - runoihin ehtii siinä ajassa hyvin keskittymään.

Ostin 9 teesiä ihan vain sen liepeen tekstin (liepeessä kerrotaan Martikaisen keskittyvän nykyihmisen ja työn, ajan, rahan sekä itsensä välisiin suhteisiis) ja yhden runon lukemisen perusteella. Olen havainnut pitäväni yhteiskunnallisista runoista, kuten kävi ilmi virolaisten runoilijoiden antologian Ajattelen koko ajan rahaa perusteella.

Martikaisella on taito saada tunnelma mukaan tekstiin, kuten runossa Kuusitoista, jossa kerrotaan teini-iän vimmasta myydä kirjat ja levyt divariin ja ostaa niistä saaduilla (tai ainakin vaivoin säästetyillä) rahoilla kaljaa, joka sitten juodaan ulkona kavereiden kanssa. Näinhän se menee.

Runossa Rakkaus, suurin kaikista Martikainen kertoo pariskunnasta, joka kävelee miltei joka aamuyö kapakasta kotiin. Nainen haukkuu miehen joka kerta samoilla sanoilla, johon sivustakatsoja yhtyy:

"Mietin: varmaan jumalatkin
tuolla tumman taivaan yllä
pitelevät korviaan.

Siitä saakka olen tiennyt
että rakkaus on suurin."

Ajoittain minua häiritsee käänteinen sanajärjestys, jota käytetään ilmeisesti loppusointujen takia. Martikaisella se tuntuu liialta yritykseltä, liian tehdyltä. Toisaalta, lauluina ne eivät varmasti olisi yhtä hassun ja tekemällä tehdyn kuuloisia.

Martikainen on helpottava ilmestys Suomessa ilmestyvien runokirjojen joukossa. Liian moni uusi suomalainen runo menee minulta ohi. Niiden ylitsepursuava intertekstuaalisuus, kokeellisuus yms. saa minut tylsistymään.

Marilaista kirjallisuutta

2008-04-30T10:40:00.005+03:00

Faros-kustannukselta ilmestyy huomenna 1.5. kirja, joka on ensimmäinen marinkielinen romaani. Sergei Tshavainin Elnet jäi tekijänsä pääteokseksi, sillä kirjailija kuoli Stalinin vainoissa vuonna 1937.

Elnet kuvaa marin kansan tuntoja poliittisen kuohunnan kynnyksellä. Sen on suomentanut marin kielen tutkija Arto Moisio.

Olen odottanut tätä kirjaa jo pitkään, sillä marilaiskirjailijoita ei olla aiemmin paljoa suomen kielelle käännetty. Kiinnostus suomensukuisia kansoja kohtaan on vain kasvanut mitä enemmän käyn Venäjällä. Viimeksi Komin tasavallassa viime kesänä keskustelin komia osaavan henkilön kanssa ja etsimme yhtäläisiä sanoja suomen kielen kanssa. Ilokseni huomasin myös, että Komissa on yksi täysin komin kielellä toimiva tv-kanava.

EDIT 6.5.2008: Faros-kustannus ilmoitta sivuillaan uudeksi ilmestymispäiväksi 20.5.2008. Sitä päivää odotellessa.

Kirjastokäynti

2008-04-29T17:19:00.003+03:00

Aurinkoisella säällä on pakko päästä ulos ja ulkona onkin helppo suunnata kirjastoon. Lukemattomia kirjoja on hyllyssä entuudestaan, mutta säästän niitä sadepäivien ja sunnuntaiden varalle. Tämänpäiväinen kirjastoreissu poiki seuraavanlaiset kirjat:

Antonio Munoz Molina: Sefarad (tästä puhuinkin jo aikaisemmin, taidan olla hurahtanut espanjalaiseen kirjallisuuteen)

Paul Auster: Illuusioiden kirja (heinäkuussa ilmestyy muuten uusi Auster Sattumuksia Brooklynissa)

Luigi Pirandello: Sitruunoita Sisiliasta ja muita novelleja (yksi Pirandellon novelli julkaistiin aiemmin Parnassossa, mistä lähtien koko kirja on ollut lainauslistalla)

Yhden kirjan unohdin lainata, kun en koskaan muista tehdä muistilappuja kirjastoreissuille. Toisaalta, ilman lappuja kuljeskelen vain hyllyjen välissä ja lainaan niitä kirjoja, jotka sopivat juuri sillä hetkellä mielentilaani.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

2008-04-28T09:50:00.003+03:00

Lainasin tämän kirjastosta umpimähkään, sillä halusin tutustua hieman enemmän espanjalaiseen kirjallisuuteen. Cercasin jälkeen osasin odottaa muiltakin espanjalaisilta mielenkiintoisia tarinoita.

Alussa Tulvan vuosi vaikutti harlekiinimaiselta: nuori nunna huomaa olevansa viehättynyt rikkaasta maanomistajasta. Tätä vaikutelmaa täydensivät välillä melko töksähtelevät ja ennalta-arvattavat dialogit. Puolesta välistä eteenpäin tarina sai kuitenkin syvyyttä ja loppua kohden huomasi jo lukevansa hienoa romaania rakkaudesta. Mendoza olisi kuitenkin voinut kertoa tarinan hieman laveammin, 150 sivuun mahtuu niin vähän. Tuntuu, että tarina loppuu liian aikaisin.

Tulvan vuosi kertoo pienen espanjalaisen kylän nunnasta, sisar Consuelosta, joka on ottanut tehtäväkseen hankkia rahoittajan uudelle hoitokodille. Nunna kuitenkin rakastuu rahoittajaehdokkaaseen Aixeloon, mutta päättää jatkaa kutsumustaan Jumalan palvelijana. Aixelo ei kuitenkaan ole sitä, mitä itse antaa ymmärtää, mutta ei ehkä sitäkään, mitä muut ihmiset antavat hänestä ymmärtää. Lopullisen ratkaisun Mendoza jättää lukijalle.

Ajattelen koko ajan rahaa

2008-04-25T09:23:00.003+03:00

Muistan parin vuoden takaisen Runoraadin jakson, jossa virolaiset runoilijat itse lausuivat runojaan. Siltä istumalta virolainen nykyrunous tuntui todella innostavalta ja yhteiskunnalliselta - juuri sellaiselta, joka herättää ajatuksia. Viime viikon Kirjamaa-jaksossa oltiin uudelleen Virossa ja samaisen Ajattelen koko ajan rahaa -antologian voimin, jonka jälkeen rientäsin heti kirjastoon lainaamaan kyseisen teoksen.

Jo antologian nimi on pieni runo ja kertoo melko kattavasti sen, mistä virolaiset runoilijat kirjoittavat. Yhteiskunnasta, Neuvostoliitosta, lapsuudesta, nousukaudesta, kännykkälapsista, urasta. Esimerkiksi Elo Viiding kirjoittaa vaikuttavasti individualismin puutteesta: "olin sinä iltana yksin niin kuin monet / ja ne monet olivat minussa yhtä, / kaikki mikä vainosi, otti monien hahmon, / yksikään ei poikennut toisesta, kaikki olivat samoja."

Erityisesti pidän Jurgen Roosten runosta virolainen kylä: "tavallisessa kylässä asuu kaksitoista miestä / niistä yksitoista on rapajuoppoja / paikallinen saha unohtaa usein maksaa niiden liksat (...)"

Runoilijat on myös esitelty valokuvin, syntymävuosin, sivuammatein ja kirjapalkinnoin. Suurin osa näyttää olevan 70-luvun lapsia. Innolla odotan, millaista runoutta 80-luvun lapset kirjoittavat - hehän ovat eläneet teini-ikänsä jo itsenäisessä Virossa.

Oopperaa, balettia, teatteria

2008-04-21T16:49:00.008+03:00

Tänään ilmestynyt Kansallisoopperan esite loppukevään ja alkusyksyn ohjelmistosta tietää kertoa muun muassa seuraavista mielenkiintoisista esityksistä:

Boris Godunov (venäläisen Modest Musorgskin ooppera, jonka pääosaa esittää Matti Salminen, ooppera perustuu Pushkinin murhenäytelmään), lokakuu
Anna Karenina (Tolstoin romaaniin perustuva baletti), elo-syyskuu
Lokki ( Tshehovin klassikkonäytelmään perustuva tragikomedia), syys-loka-marraskuu

Olen nähnyt Lokin näytelmänä Pietarissa syksyllä 2003, en vain kuolemaksenikaan muista,
missä teatterissa. Anna Kareninasta omistan sattumalta balettiversion DVD:llä, tarkoituksenani
oli ostaa elokuvaversio. Kiireessä en edes ajatellut, että Venäjällä myydään niitä myös

balettiversioina, joten en kiinnittänyt taidemuotoon mitään huomiota. Annan roolin siinä tanssii
tosin Maija Plisetskaja, joten ehkä sen vielä joskus katsonkin.

Edellä mainituista esityksistä ainakin Boris Godunovin haluaisin nähdä. Tarina on kiinnostava ja
Matti Salminen varmasti huikea pääroolin esittäjä.

Lokistahan menee parhaillaan myös teatteriversio Ryhmäteatterissa, ainakin toukokuun 10.
päivään asti. Nyt huhtikuussa Lokki on ilmestynyt myös Loisto-pokkarina.

Javier Cercas: Valon nopeus

2008-04-20T20:25:00.003+03:00

Katalaanikirjailija Cercas kirjoitti tämän kirjan espanjaksi, mikä pistää pakostakin miettimään, että lieneekö kielen valitseminen valittu suuremman lukijakunnan takia. Olen ollut siinä luulossa, että katalaanikirjailijat ovat saaneet ihan huomattavaakin huomiota, olivathan katalaanikirjailijat "guest of honour" -vieraita vuonna 2007 Frankfurtin kirjamessuilla, kun yleensä siellä esitellään yhden maan kirjallisuutta, kuten tänä vuonna Turkin kirjallisuutta.

Valon nopeus oli hieno ja aika erikonen kirja. Sen kerronta ei ollut tyypillistä: välillä edettiin hitaasti miljöötä, henkilöhahmoja ja tapahtumia kuvaten, välillä taas liikuttiin valon nopeudella vuosissa eteenpäin. Kirjan pääosassa on espanjalainen wannabe-kirjailija, joka lähtee Yhdysvaltoihin, Urbanan yliopistoon espanjan opettajaksi. Siellä hän tapaa Rodney Folkin, Vietnamin sodan veteraanin, jonka kanssa hän ystävystyy. Rodney on outo, mutta kirjailija pääsee näkemään hänen sisimpäänsä, ainakin hiukan. Vaikka kirjailija palaa Espanjaan, saavuttaa kirjailija suurta menestystä ja perustaa perheen, hän ei saa Rodneyta pois mielestään: jokin jäi Rodneyn tarinasta puuttumaan, jotta hänestä voisi kirjoittaa kirjan.

Kirja on kertomus ystävyydestä, sodista, kirjailijan ammatista, syyllisyyden tunteesta ja vallan sekä menestymisen vaikeudesta. Kuten jo aiemmin mainitsin, en ole kovin paljoa lukenut espanjalaista kirjallisuutta. HS:n Lukupiirissä suositeltiin espanjalaisista myös muun muassa Antonio Munoz Molinan kirjaa Sefarad, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2007.

Cercasilta on suomennettu aiemmin teos Salamiin soturit, josta HS kirjoitti näin. Valon nopeuden arvostelu Helsingin Sanomissa löytyy täältä.

Aleksanteri I:n arvoitus

2008-04-19T10:35:00.004+03:00

Sain ystävältäni lahjaksi mielenkiintoisen divarilöydön, Aleksanteri I:n arvoituksen, jonka ovat kirjoittaneet Ellen Rydelius ja Alexandra Beloborodoff Ruotsissa, harmillisesti vuosiluku puuttuu. Suomeksi sen julkaisi Otava vuonna 1945, ja suomentajana oli Aukusti Simojoki.

Kirja kertoo Venäjän tsaarista Aleksanterista, jonka todellista kuolinvuotta ei tiedetä. Toisten mukaan Aleksanteri kuoli vuonna 1825 Taganrogissa, kun taas toiset ovat vakuuttuneita, että Aleksanteri I eli hurskaana erakkona Siperiassa vuoteen 1864 asti salanimellä Fjodor Kuzmitsh. Tähän arvoitukseen Rydelius ja Beloborodoff ovat kietoutuneet ja kirjaa varten tutkineet arkistoja Ranskassa ja Ruotsissa.

Aleksanteri oli se tsaari, joka taisteli Napoleonia vastaan, oli Suomen suurruhtinas Suomen sodan jälkeen ja jonka valtakauden aikana syntyi vallankumouksellisia liikkeitä, kuten dekabristit.

Wikipedia kertoo Aleksanteri I:n kuolemaan liittyvistä mysteereistä seuraavasti:

The unexpected death of the Emperor of Russia far from the capital caused persistent rumors that his death and funeral were staged while the emperor allegedly renounced the crown and retired to spend the rest of his life in solitude. It is rumored that a "soldier" was buried as Alexander or that the grave was empty or that a British ambassador at the Russian court said he had seen Alexander boarding a ship. Some say the former emperor became a monk in either Pochaev Lavra or Kievo-Pecherskaya Lavra or elsewhere. Many people, including some historians, supposed that a mysterious hermit Feodor Kuzmich (or Kozmich) who emerged in Siberia in 1836 and died in the vicinity of Tomsk in 1864 was in fact Alexander I under an assumed identity. While there are testimonies that "Feodor Kozmich" in his earlier life might have belonged to a higher society, his identity as Alexander I was never established beyond the reasonable doubt. In 1925 the Soviets opened Alexander's tomb and did not find a body.

Edit: Googlaamalla selvisi, että Aleksanteri I:n arvoitus ilmestyi Ruotsissa vuonna 1943 nimellä Alexander den gåtfulle. Toivottavasti pääsen jo nyt viikonloppuna aloittamaan tämän kirjan lukemisen!

Zafónin uusin

2008-04-17T20:41:00.004+03:00

Tämä päivän Hesari tiesi kertoa Carlos Ruiz Zafónin pian ilmestyvästä uudesta kirjasta. Suomentamista saa varmaan hetken aikaa odottaa, juuri nyt haluaisin kyllä osata sujuvaa espanjaa.

Zafónhan on siis sen maagisen Tuulen varjon kirjoittaja. Tuulen varjo oli sellainen kirja, joka ei lähde mielestä pois. Luin sen yli kaksi vuotta sitten, mutta edelleen mieleeni palautuu joitakin tunnelmia ja tapahtumia Tuulen varjosta.

Zafónin uusin on nimeltään Enkelin peili, suoraan suomennettuna siis. Suomentaja voi tottakai tähän nimeen vielä vaikuttaa. Uusi kirja on löyhästi jatkoa Tuulen varjolle, ja vielä on odotettavissa kaksi osaa lisää.

Muuten en ole espanjalaista kirjallisuutta paljoa lukenut. Äkkiseltään ei tule mieleen ketään muuta. Tällä hetkellä luen tosin Javier Cercasin uusinta teosta Valon nopeus, joka vaikuttaakin erittäin lupaavalta tapaukselta.

Lisää Waltaria

2008-04-14T17:21:00.002+03:00

Waltari-innostukseni sen kuin kasvaa. Äsken kirjakaupasta tarttui mukaan Komisario Palmun erehdys pokkariversiona. En ole oikeastaan katsonut Palmuja edes elokuvina, joten komisario Palmu on minulle täysin uusi tuttavuus!

Yliopiston sivuilta bongasin tällaisen mielenkiintoisen tilaisuuden. Itse en pääse tähän tilaisuuteen pääse, kun kiiruhdan neljäksi katsomaan Porco Rossoa.

Waltari idän ja lännen kuvaajana
Esittäjä	FT Panu Rajala, H.E. Marzouk, leht. Abu-Chacra
Paikka	Tieteiden talo, sali 104, Kirkkokatu 6, Helsinki
Kampus	Keskusta
Aika	16.4.2008 klo 17.00 - 16.4.2008 klo 20.00
Kuvaus	Mika Waltarin tuotantoa käsitellään erityisesti idän ja lännen sekä näiden kohtaamisen esittäjänä ja kuvaajana historiallisten romaaniensa sekä myös muun tuotantonsa kautta. Esitellään myös egyptiläisen kirjalijan Taha Husseinin näkemyksiä Sinuhe egyptiläisestä.
Järjestäjä	Suomen Lähi-idän instituutin ystävät ry.

Mika Waltari: Feliks onnellinen

2008-04-14T12:27:00.002+03:00

Ostin tämän kirjan viime kesänä Sofiankadun antikvariaatista melko halvalla: taisin maksaa kirjasta neljä euroa. Lukemista se sai odottaa hyllyssä, mutta ajattelin tarttua tähän ennen Johannes Angelosta. Feliks onnellinenhan kertoo virkamiehestä, joka käy sisäistä kamppailua kristinuskon kanssa, kun taas Johannes Angeloksessa keskitytään muslimimaailmaan.

Feliks, joka sai pilkkanimen 'onnellinen' sen takia, että hänellä oli lapsena aina huonoa onnea, on virkamies Helsingissä. Hän on saanut kutsumuksen Jumalalta viedä sanaa kristinuskosta eteenpäin, minkä Feliks toteuttaakin ahdistelemalla kadun ihmisiä. Feliks itse uskoo Jumalaan, ja ei sittenkään usko. Hän kaipaa täydellistä, omistautuvaa lapsenuskoa, jossa ei ole jalansijaa epäilykselle. Sattumalta hän tapaa vanhan luokkatoverinsa, Erkin, satamassa, jolle hän uskoutuu. Yhdessä he näkevät, kuinka usko valtaa ihmisen. Kateus valtaa heidät molemmat: Miten joku voi saada lapsenuskon niin helpolla?

Feliks onnellinen on kirjalle osuva nimi, hänestä nimittäin tulee lopulta onnellinen. Melko lyhyesti tarina kuitenkin käsiteltiinkin, Waltarin tiiliskivien keskellä Feliks onnellinen on novelli.

Ahmatova-ilta Pasilan kirjastossa

2008-04-02T16:57:00.003+03:00

Tämä tulee aika viime tipassa, mutta niin se tuli itsellenikin. Huomenna 3.4. klo 17.30 on Pasilan kirjaston auditoriossa keskustelutilaisuus Anna Ahmatovasta. Tammelta ilmestyi maaliskuussa kokoelma Ahmatovan runoja, mikä lienee pontimena tämän tilaisuuden järjestämiselle:

Runoelma ilman sankaria - Ilta Anna Ahmatovalle
Pasilan kirjaston auditoriossa torstaina 3.4. klo 17.30

Marja-Leena Mikkola esittelee uuden suomennosvalikoiman. Suhteestaan Ahmatovaan ja venäläiseen runouteen kertovat ja runoja lukevat Riina Katajavuori, Anita Konkka, Tarja Roinila, Anni Sinnemäki, Henriikka Tavi, Sinikka Vuola ja Katariina Vuorinen. Illan juontajana Jukka Mallinen.

Järjestäjät: Pasilan kirjasto ja Suomen PEN
Yhteistyössä kustantamo Tammen kanssa. Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Osoite: Rautatieläisenkatu 8, jalankulku Kellosilta 9

Itse tykästyin Ahmatovan runoihin tietenkin Venäjällä. Kävin Pietarissa Ahmatovan kotimuseossa ja luennoilla opin tuntemaan runoilijan kohtalokkaat elämänvaiheet. Suomennoskokoelma on ostoslistalla, pähkäilen vain mistä sen saisi edullisimmin. Nettikirjakauppoihin lisättävät postituskulut aiheuttavat sen, että olisi melkein parempi tilata ainakin kaksi kirjaa. Ja sehän sopii minulle!

Keskustakirjasto

2008-03-31T14:19:00.003+03:00

Olin yksi 4000:sta onnekkaasta, joka sai Helsingin kaupungin kyselyn kuntapalveluista täytettäväkseen. Tylsien kysymysten jälkeen kysyttiin mielipidettä tulevaan keskustakirjastoon toivottavista tapahtumamuodoista (lukupiiri, kirjailijatapaamiset, oman yhdistyksen kokoukset, kirjakauppa, urheilutila jne.) Ruksin melkein kaikki kohdat. Kahvilan kohdalle olisin halunnut kirjoittaa selkeän visioni kahvilan ilmeestä, mutta luulen, ettei sitä kuitenkaan noteerattaisi.

Hyvä Helsinki, vaikka olenkin edelleen eri mieltä musiikkitalon paikasta, minusta se paikka kuuluu keskustakirjastolle. Töölönlahden rannalla on jo Oopperatalo ja Finlandia-talo, mutta ei kirjastoa. Ymmärrän, että musiikkitalolle on tarvetta, mutta voihan sitä muutakin kulttuuria sijoittaa Töölönlahden rannalle.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

2008-03-27T14:24:00.002+02:00

Luin kirjaa sivulle 132 saakka, puolet jäi siis lukematta. Lupaavan alun jälkeen esseen aiheet katoavat jonnekin kirjailijan oman mielen syövereihin, joita hän ei saa paperille mitenkään ymmärrettävään muotoon. Sinänsä kirjan idea, esseistä koostuva pamfletti, on toimiva.

Ensimmäinen essee, jossa parjataan lihateollisuutta, on onnistunut. Se on asiantunteva, monipuolinen, ajatuksia herättävä, tunnepitoinen - ennen kaikkea vihainen. Ehkä eniten minua ärsyttää kirjailijan luoma kuva itsestään, vaikka se ei varmaankaan vastaa täysin todellisuutta. Lukemiseni päättyi tämän kirjan kohdalla kuitenkin sivistyssanojen määrään. Teksti on liian tunkkaista: melko yksinkertaista asiaa selitettäessä puhutaan reversibiliteetista ja praktiikasta. Osasyynä mielenkiinnon lopahtamiseen vaikuttaa osaltaan Nylénin käsittelemät henkilöt. Nylénille sellaiset henkilöt kuin Morrissey, Patricia Highsmith, Baudelaire ja kriitikko Putte Wilhemsson ovat tärkeimpiä ajatuksen herättäjiä, kiistakumppaneita tms. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta lukea heistä yhtään mitään.

Harmi. Nylénillä on kuitenkin sana hallussa.

Ensimmäinen piiri Teemalla

2008-03-24T09:38:00.003+02:00

Yle Teemalla alkaa ensi lauantaina 29.3. klo 19.00 Solzhenitsynin romaaniin Ensimmäinen piiri (В круге первом) perustuva kymmenosainen sarja. Venäjällä sarja tehtiin vuonna 2006, joten uutta venäläistä sovitusta on tiedossa. Yle kuvailee sarjan juonta seuraavasti:

"Sarja sijoittuu Stalinin kauden loppuaikoihin vuosiin 1949-1950. Matemaatikko Gleb Nerzhin pidätetään ja vangitaan Moskovan lähistöllä sijaitsevaan Marfinon vankila-laboratorioon. Täällä Nerzhin on mukana Stalinin yltiötoiveikkaassa projektissa, jossa kehitetään puhelimen salakuuntelulaitetta. Hänen ja muiden vangittujen tiedemiesten hengellä on arvoa ainoastaan heidän matemaattisten tutkintojensa takia."

Aiemminhan Teemalla on jo nähty Saatana saapuu Moskovaan ja Tohtori Zhivago vastaavanlaisina sarjoina, vaikkakin Zhivago-sarja ainoastaan perustui kirjan teemoihin.

Itse en ole Ensimmäistä piiriä lukenut. Solzhenitsynin klassikon Ivan Denisovitshin päivän olen sentään lukenut kuin myös Syöpäosaston.

Venäjän Wikipedia tietää kertoa, että kirja julkaistiin Neuvostoliitossa vasta vuonna 1990.

Sami Laakkonen: Vesiensuojelun synty

2008-03-15T19:00:00.004+02:00

Tämän kirjan luin lähitulevaisuudessa siintävää ympäristöpolitiikan tenttiäni varten, mutta mielenkiintoisena tietokirjana ansaitsee tulla esitellyksi.

Alaotsikoltaan kirjan nimi on Helsingin ja sen merialueen ympäristöhistoriaa 1878-1928, mikä kertoo kirjan sisällöstä paljon enemmän, vaikka tätä aikakautta juuri Helsingin alueella voikin kuvata oikeutetusti suomalaisen vesiensuojelun synnyksi.

Kirjassa kerrotaan tarkasti luonnon muuttumisesta ympäristöksi. Luonto koetaan puhtaaksi, aidoksi erämaan luonnoksi, kun taas ympäristö-sana kuvaa paremmin Helsingin kaupungin luontoa 1800-luvun lopussa. Aluksi vesiensuojeluun kiinnitettiin huomiota sen inhottavan hajun ja värin takia, luonnon itseisarvollinen oikeus olla puhdasta ei ollut vielä yltänyt helsinkiläisten mieleen. Paitsi historiateos Helsingin ympäristöhistoriasta, kirja on myös tietoteos jätteiden puhdistamisen kehittymisestä.

Laakkonen kuvaa kirjassa myös vallan merkitystä ympäristöpoliittisissa asioissa: asiantuntijan kuunteleminen ei ollut aina selviö, vaan ennemminkin luottohenkilöiden mielipide. Tämähän taitaa olla totta nykypäivän politiikassakin.

Mukavaa historiatietoutta sai myös Helsingin historiaa tuntematon: en tiennytkään, että Töölössä on ollut iso sokeritehdas ja että nykyinen pääpostin kohdalla on ollut kaasulaitos. Ja että rautatieaseman ja kaasulaitoksen väliselle alueelle suunniteltiin vedenpuhdistamoa.

Kirja on ilmestynyt Gaudeamuksen kustantamana vuonna 2001.

Risto Isomäki: Litium 6

2008-03-12T12:17:00.003+02:00

Tätä kirjaa lukiessani muistutin vähän väliä itselleni, että kyseessä on suomalaisen kirjailijan teos - sen verran taidokkaasti Risto Isomäki kuljetti henkilöitään USA:ssa ja ydinteknologian maailmassa. Isomäki onkin ekologisten trillereiden kirjoittajana harvinaisuus Suomessa. Jos en aivan läpiä pääni puhu, niin muistelen Tarja Halosen jossakin lehtihaastattelussa kaipaavansa suomalaisen kaunokirjallisuuden kentälle enemmän juuri ekologisiin ongelmiin paneutuvia kirjailijoita ja antoi esimerkiki Isomäen. En voi muuta kuin yhtyä Halosen kommenttiin ja samalla ihmetellä, missä tällaiset kirjailijat tosiaan luuraavat.

Litium 6 kertoo plutonium-varkauden ja ydinvoimalan modulin varastamisesta seuraavasta terroristien jahdista. Suomalaista syntyperää oleva Lauri Nurmi on USA:n ydinterrorismin vastaisen erikoisyksikön asiantuntija, joka tuntee juurta jaksain ydinterrorin uhat koko maailmalle. Välillä jamesbondmaisesti liikkuva Lauri Nurmi on järjen ääni, joka ymmärtää paitsi ydinvoiman mahdollisuudet myös sen uhat.

Kirja on paitsi jännäri, myös kauhuskenaario ydinaseiden käytön seurauksista. Isomäki on tehnyt ison työn tutustuessaan seikkaperäisesti ydinvoimaloiden toimintaan ja ydinaseiden valmistuksen helppouteen, joten tarinastakin on tullut uskottava. Kirjan lopussa onkin vielä Isomäen erillinen kommenttikappale, jossa käydään hieman läpi kirjan tapahtumien totuudellisuutta.

Loppuun olisin kaivannut vielä enemmän pohdintaa kilpavarustelun vaarallisuudesta, sillä se peilaa koko nykyhetkeä USA:n ja "pahan akselin" välillä.

Tretjakovin galleria

2008-03-10T21:59:00.002+02:00

Moskovassa sijaitseva Tretjakovin galleria on osunut silmiini neljän päivän sisällä jo kaksi kertaa. Viime perjantaina kävin Maaginen maisema -näyttelyssä Helsingin Meilahden taidemuseossa, johon on koottu Tretjakovin galleriasta venäläisten taiteilijoiden maisemaluomuksia. Näyttelyssä on muutama, mielestäni parhaimman venäläisen taiteilijan Arhip Kuindzhin maalaus. Myös Aivazovski pysäyttää katselijan hetkeksi meriaiheisilla maalauksillaan. Muita taiteilijoita ovat muun muassa Ilja Repin, Isaak Levitan, Mihail Nesterov sekä Nikolai Roerich.

Viisi vuotta sitten ostin Pietarista Kuindzhistä kertovan kirjan, jossa myös esitellään hänen merkittävimmät maalauksensa. Pidän erityisesti maalauksista Ukrainalainen yö ja Koivulehto, vaikkakaan nämä nettiversiot eivät tee oikeutta teoksien häikäisevälle valolle. Kuindzhin teokset ovat pääasiassa Moskovan Tretjakovin galleriassa ja Pietarin Venäläisen taiteen museossa.

Erityisen vaikutuksen Meilahden näyttelyssä teki tiet-osio, jossa kuvattiin hyvinkin paljon rospuuton aikaa Venäjällä. Tilannehan ei ole sadassa vuodessa muuttunut Venäjällä mihinkään: hevoskärryjen sijasta mutaan juuttuvat nykyisin autot.

Toisen kerran törmäsin Tretjakovin galleriaan tänään neukkarissa, jossa minulla oli työhaastattelu. Neukkarin yksi seinusta oli täynnä kirjoja, joista ensimmäisenä (isoimmilla fonteilla siis) bongasin englanninkielisen kirjan Tretjakovin galleriasta. Miten kiusallista, kun pitäisi keskittyä olennaiseen, mutta minä hapuilen mielessäni jo tuota kirjaa auki!

Tarkoittaako tämä Tretjakovin toistuminen sitä, että pitäisi tehdä uusi visiitti tuohon maineikkaaseen galleriaan? Mielelläni ajattelisin näin.

Alexander McCall Smith: Unien Angus

2008-03-09T18:13:00.002+02:00

Madame Ramotswe -kirjoista tunnettu Alexander McCall Smith on kirjoittanut myös lastenkirjoja ja omasta erikoisalastaan lääketieteen etiikasta. Unien Anguksen lähtökohta on kuitenkin ollut aivan toisenlainen, sillä se on osa tunnettujen kirjailijoiden kirjasarjaa, joka esittelee eri maiden myyttisiä kertomuksia kirjailijan omalla näkemyksellä höystettynä.

McCall Smith valitsi kelttiläisen unijumalan Anguksen, joka paitsi tuo unia myös toimii nuoruuden ja rakkauden jumalana. Angus on siis vain eräänlainen muusa näiden tarinoiden syntymiselle, minkä McCall Smith hyvin kirjan johdannossa tiedostaa.

Kirjassa on kymmenen tarinaa, joista vain osa liittyy suoranaisesti Angukseen. Muissa tarinoissa Anguksella on oma unien jumalan roolinsa, mitä kautta McCall Smith kuvaa myyttien merkitystä ihmisten elämässä. Tarinat ovat kauniita ja kieli yhtä herkullista kuin Madame Ramotswen lukemisen jälkeen voi odottaakin. Luin tätä iltaisin ennen nukkumaan menemistä, taisi unien Angus suoda minullekin makoisat unet!

Kirjaostokset

2008-03-07T09:27:00.005+02:00

Olen yrittänyt olla ostamatta kirjoja tänä vuonna, sillä kirjahyllyni alkaa uhkaavasti täyttyä. Mielessäni siintää myös vuoden sisällä tapahtuva muutto, joka on ainoa hetki elämässäni, kun inhoan kirjoja syvästi.

Seuraavat kirjat löysivät uuden kotinsa luotani:

Jari Järvelä: Veden paino
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Hannu Väisänen: Toiset kengät
Hannu Väisänen: Vanikan palat
Hannu Tarmio (toim.): Pariisi kutsuu
Isaiah Berlin: Siili ja kettu
Anna Gavalda: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part (Kunpa joku odottaisi minua jossakin)
José Saramago: Kaikkien nimet

Osan lahjoitan eteenpäin, sillä kaikkia kirjoja minun ei ole pakko säilyttää itselläni. Vain ne tärkeimmät. Niitäkin tosin alkaa olla jo melko paljon.

Waltari Ateneumissa

2008-03-06T18:27:00.003+02:00

Aamuisin, jolloin on aikanen aamuherätys, jää Hesari usein lukematta. Näin kävi tänäänkin, vaikka päiväni alkaakin paremmin, jos on aikaa keittää kahvit ja lukea ainakin kulttuurisivut. Jos en olisi iltapäivällä avannut lehteä, Ateneum-liite olisi jäänyt lukematta.

Keväällä on vuorossa Pekka Halosen näyttely, mikä on ehdottomasti nähtävä! Halosen koti Halosenniemi Tuusulassa oli niin vaikuttava paikka, että liitteen mukaan Halonen kuvasi kotinsa ympäristöä Louvreksi. Itse pidin Halosenniemestä etenkin pelkistetysti käytetyn puumateriaalin takia.

Syksyllä Ateneumiin avautuu Mika Waltari ja kuvataide -näyttely, joka on nähtävissä puolen vuoden ajan: 19.9.2008 – 25.1.2009.

"Juhlavuoden kunniaksi Ateneumin taidemuseo järjestää mittavan näyttelyn, jossa esitellään kirjailijan suhdetta kuvataiteeseen. Mika Waltari (1908–1979) kirjoitti 1940-luvulla esseitä taiteilijoista ja oli kiinnostunut nimenomaan suomalaisesta modernista taiteesta. Waltarin omassa taidekokoelmassa oli runsaasti mm. Yrjö Saarisen (1899–1958), Otto Mäkilän (1904–1955) ja Aimo Kanervan (1909–1991) teoksia."

Muitakin näyttelyitä on luvassa 120 vuotta täyttävän museon kunniaksi.

Q-teatteri: Peltirumpu

2008-03-03T14:08:00.003+02:00

Q-teatterin kevään ohjelmistossa on saanut ensi-iltansa Gunter Grassin Peltirumpu, mistä kerroinkin jo aikaisemmin. Sain innostettua ystäväjoukon mukaan katsomaan näytelmää. Sen verran edullisia ovat näiden pienten teatterien opiskelijaliput, että kaikki pääsivät mukaan. Kalliista opiskelijalipuista annan risuja isoille teattereille, pahin taitaa olla kaupunginteatteri, jossa opiskelija voi käydä katsomassa näytelmiä vain ma-to.

Ja nyt Peltirummusta. En ole lukenut Grassin kirjaa, mikä varmasti vaikutti näytelmän vaikuttavuuteen. Hesarin toimittaja Hannu Marttila kehuu blogissaan näytelmää, mutta minulle se jäi hieman auki. Ymmärrän näytelmän perusidean: pieni poika, Oskar päättää olla kasvamatta aikuiseksi. Aikuisten maailmassa kun tapahtuu kaikenlaista inhottavaa, kuten sotaa, väkivaltaa ja seksiä. Oskarin mielestä rummun soittaminen on paljon jalompaa.

Outi Kavén on loistava Oskar, ja muitakin näyttelijöitä voin vain kehua. Pienen, intiimin teatterin tilan täytti yli kolmeksi tunniksi pieni, hyvin ilmaisuvoimainen joukko näyttelijöitä. Välillä huomioni keskittyi täysin näytelmään, kunnes taas takanaistuvan polvet osuivat selkääni. Miten pienet penkit Q-teatterissa onkaan! Pitkillä ihmisillä, itseni mukaan lukien ei ole kovin nautinnollista istua niillä penkeillä. Harmittaa, että huomio kiinnittyy tällaisiin asioihin.

Peltirumpu jäi siis hieman auki. Miksi kiusaamisloru jatkui vielä näytelmän lopussa? Mikä oli Oskarin seksuaalisuuden rooli? Sodan kuvausta olisin kaivannut vielä enemmän, en pyssyjä vaan arjen kuvausta - olen ymmärtänyt, että sodan osuus kirjassa on merkittävä. Ehkä saisin kysymyksiini ja epäröinteihini vastauksen lukemalla kirjan.

Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset

2008-02-27T18:48:00.003+02:00

Ostin Iwealan teoksen jo viime syksynä, kun häntä haastateltiin Akateemisen kohtaamispaikalla. Ujon tuntuinen nuori mies kertoi nasevasti kirjastaan kustannustoimittajalle. Itse olisin kaivannut suomentajaa, Tero Valkosta haastattelijaksi, sen verran erikoinen tehtävä kirjan suomentaminen on varmasti ollut.

Ei kenenkään lapset kertoo Nigerian sisällissodasta lapsisotilas Agun silmin ja erityisesti Agun kielellä. Kirjan alkuperäinen nimi kertonee paremmin kirjan tarinan ympäristöstä: Beasts of No Nation. Agun kieli muistuttaa pidgin-englantia, mutta on kirjailijan mukaan enemminkin sitä arkipäiväistä kieltä, mitä Nigeriassa puhutaan.

"Meitä käsketään juoksemaan sinne tänne ja niin me juostaan sinne tänne ihan kuin kilpailuissa kun minä olin koulupoika. (...) Minun ei ole yhtään eikä yhtään hyvä olla."

Kapinalliset hyökkäävät Agun kylään pian sen jälkeen, kun kylän naiset ja lapset on viety YK:n toimesta turvaan. Agun isän mielestä Agu on jo sen verran mies, että hänen on jäätävä kylään muiden miesten kanssa. Mutta oikeasti Agu on vielä hyvin pieni, eikä hänellä ole vielä maailmaa oman kylän ulkopuolella. Hyökkäyksen yhteydessä Agu kaapataan lapsisotilaaksi, jonka tehtävät eivät eroa muiden sotilaiden tekosista: raakuuksia, käsittämätöntä väkivaltaa ja alistumista Komandantin, joukon johtajan tahtoon.

Agu kuvaa kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Ruokaa, viinaa, naisia, toista pikkupoikaa Strikaa, nälkää, kylmää, äidin ikävää, hyväksikäyttöä. Mutta kurjasta kasvuympäristöstä huolimatta Agu on toiveikas. Hän haluaa opiskella, Lääkäriksi tai Insinööriksi. Hän haluaa nähdä vielä elossa oleva Äidin ja siskon. Hän uskoo ystävyyteen, vaikka joutuukin jättämään Strikan tielle. Aina ei ole olemassa vaihtoehtoa.

Pitkästä aikaa luin kirjan, jossa ei ole pitkästyttäviä pohdintoja ja liiallista miljöön kuvailua. 159-sivuinen kirja on muuten harvinainen ilmiö nykypäivänä. Siihen oli kuitenkin saatu mukaan kaikki olennainen Agun elämästä, johon jokaisen meistä olisi hyvä tutustua.

Kom-teatteri: Vanja-eno

2008-02-20T19:08:00.003+02:00

Kävin viime viikon perjantaina toiseksi viimeisessä Vanja-eno -esityksessä Kom-teatterissa, ja loppuunmyytyhän se oli. Onneksi olin kaukaaviisas ja hommasin liput viikkoja etukäteen.

Luin pari päivää ennen esitystä Vanja-enon kirjana (vai näytelmänä, miten sen nyt haluaa sanoa), mikä osoittautuikin erittäin hyväksi ratkaisuksi: ohjaaja Pekka Milonoff ilmeisesti oletti yleisön tuntevan Vanja-enon tarinan, sillä juonta ei yleisölle tuotu esille.

"Kuka on kenenkin äiti? Kuka tuo sivullinen mies on?", voisi tarinaa tuntematon kysyä.

Itse näytelmä oli sen sijaan hieno, lavastuksia ja valosuunnittelua myöten. Yleisöä nauratti, vaikkei ihan niin paljon kuin venäläisessä teatterissa olisi naurattanut. Huumorin saralla Hannu-Pekka Björkman oli voittamaton, joskin hän oli myös näytelmän dramaattisin hahmo.

Erikoinen ratkaisu oli kyllä laittaa professorin rooliin nainen - alkuperäisessä versiossahan professori on vanha ukko. Minulle tämä ei oikein avautunut, etenkin kun koko näytelmä noudatti alkuperäisiä vuorosanoja hyvin orjallisesti, ja puvustuskin oli suoraan kuin 1800-luvun Venäjältä.

Sen sijaan musiikin käyttö oli loistavaa! Yleisö kuuli pätkiä Rigolettosta sekä La Traviatasta Unto Viitasen laulamana. Erittäin voimakasta musiikkia ja taidokkaasti näytelmään sovitettua!

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

2008-02-15T09:04:00.004+02:00

Monet ovat varmaankin nähneet televisiosarjan tai elokuvaversion tästä kirjasta. Itsekin luulin, että kirjaversio on vain muokattu käsikirjoitus sarjasta, mutta luulin väärin: Bergman teki tämän ensiksi nimenomaan kirjaksi.

Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannen ja Johanin tarinan kuudessa kohtauksessa. He ajattelevat avioliittoaan järjellä ja yhteisymmärryksellä, ja sillä tavoin he kokevat myös rakkautta. Tuttavapariskunnan eroa he voivottelevat, mutta eivät ymmärrä itse olevansa ajautumassa samaan tilanteeseen. Kaiken järjellisen keskustelun ja toisen huomioon ottamisen jälkeenkin asioita jää sanomatta, etenkin niitä tärkeimpiä asioita. Marianne ja Johan eivät riitele, Johanin syrjähyppy ja perheen hylkääminenkään eivät saa Mariannea raivostumaan, sillä sehän ei olisi järkevää. Välillä he vaikuttavat jopa tunteettomilta. Mustasukkaisuudesta ei ole kuultukaan.

Elämä eron jälkeen sujuu molemmilla hyvin. Johan saa olla huoleton pikkupoika ja Marianne etsii vierelleen isällisiä hahmoja. Jokin heidät kuitenkin saa aina päätymään yhteen.

Kumpikaan heistä ei tunnu uskovan rakkausavioliittoon. Avioliitto on huolenpitoa, turvallisuutta ja keskustelua varten. Syrjähypyt sen sijaan ovat elämän suola, ja intohimoista rakkautta voi syntyä vain avioliiton ja kodin ulkopuolella.

Naisena voin vielä ymmärtää Johania, joka käyttäytyy uhmaikäisen lapsen tavoin. Marianne sen sijaan ärsyttää. Uskon ärsytyksen tosin johtuvan siitä, että niin monet naiset ovat Mariannen kaltaisia.

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä, Pylssy, Dorén raamattu

2008-02-11T16:13:00.001+02:00

Lupasin aiemmin kertoa lukemastani Torgny Lindgrenin triptyykistä, johon siis kuuluvat nuo kolme yllä mainittua osaa, aikajärjestyksessä. Minä luin tietenkin ensin uusimman eli Dorén raamatun, joka oli kyllä loppujen lopuksi paras näistä kolmesta, ehdottomasti koskettavin. Kimalaisen mettä oli humoristisempi, ja Pylssy totuudenhämääjä.

Tarinat liittyvät siis löyhästi yhteen, kirjan henkilöitä esiintyy aina silloin tällöin milloin missäkin kolmesta romaanista. Onpa Torgny Lindgren kirjoittanut tarinaan mukaan myös Torgny Lindgreninkin.

Kimalaisen mettä kuvaa kahden riidoissa olevan veljeksen vihamielisyyttä ja siihen johtaneita tapahtumia. Käy ilmi, että molemmilla on omat versionsa, ja pyhimys Kristoforoksesta kirjaa tekevä nainen, sukkuloi veljesten talojen välillä. Veljesten suhde toisiinsa kätkee sisälleen monia myös todellisia ihmisten välisiä konflikteja.

Pylssyssä sen sijaan etsitään alueen parhainta pylssyä (joka sitten löytyykin, kohtalokkain seurauksin). Pylssy kuitenkin hämää kokoajan; mikä on totta, mikä on uutisten kirjoittajan sepittämää. Pylssyä lukiessa minua harmittaa, etteivät ilmiselvästi mehevät ruotsalaiset paikannimet herätä minussa mitään tunteita, melkein mietin, olisiko ne pitänyt suomentaa muun tekstin ohella! Pylssy on hullunkurinen ja epätodellinen, mutta niin kovin inhimillinen.

Dorén raamattu kertoo puolestaan lievästi kehitysvammaisesta pojasta, jonka elämäntyönä on kopioida Dorén raamatun kuvat. Välillä poika säälittää, välillä hänen järjestelmällisyytensä ärsyttää. Erityiseksi avainkohdaksi muotoutuu pojan ja isän välinen suhde.

Kaikki kolme triptyykin osaa ovat elämänmakuisia ja sisältävät samalla syvällistä olemassaolon, nautinnon ja perhesuhteiden pohdintaa. Pidin. Taidan lukea joskus myös muita Lindgrenin kirjoja.

Täällä on luettavissa Hesarin kritiikki Dorén raamatusta.

New York, New York

2008-02-10T12:10:00.000+02:00

En olisi koskaan arvannut, että ihastun johonkin amerikkalaiseen kaupunkiin niin paljon, että haluaisin sinne uudestaan. New Yorkin kanssa niin kuitenkin kävi. Rahan mahdin, Fifth Avenuen ja tyylikkäiden ihmisten rinnalla elää sovussa China Town (kuvassa, tammikuu 2006), kotoisat kirjakaupat sekä lenkkarit jalassa kulkevat bisnesmiehet.

Ihastuttuani New Yorkiin ihastuin myös New York -kirjalijoihin, kuten Paul Austeriin. Viimeisimpänä olen lukenut hänen vaimonsa Siri Histvedtin teoksen Kaikki mitä rakastin. Tämän päivän Hesarin kulttuurisivuilla oli jutu E.L. Doctorowista, joka luokitellaan myös New York -kirjailijoihin. Nimi oli minulle tuttu, mutta yhtään hänen teostaan en ole lukenut. New York -kirjailijoihin lukeutuminen kuitenkin kiinnostaa niin paljon, että taidan etsiä kirjastosta joitakin hänen vanhempia kirjojaan - uusin kun näemmä kertoo poikkeuksellisesti Amerikan sisällissodasta.

Euroopassa varmasti Pariisi ja Rooma ovat innoittaneet kirjailijoita yhtä lailla kuin New York. Miksei myöskin Praha ja Istanbul, jos se nyt Eurooppaan luetaan kuuluvaksi. Pietari ja Moskova ovat tietenkin oma lukunsa - monille venäläisille kirjailijoille muita kaupunkeja ei ollut olemassakaan - vain datsoja ja maaseutua. Ja aina sieltä kaivataan takaisin Moskovaan. Pietari on sen sijaan samankaltaisessa asemassa New Yorkin kanssa, sillä myös Pietari kuvataan myös "ojan pohjasta". Kaduntallaaja on siis yhtä lailla arvokas päähenkilö kuin pajarikin.

Lukupäivä

2008-02-09T11:43:00.000+02:00

Tällainen päivä, jolloin aurinko on mennyt lämpimämmille maille, on omiaan kirjojen lukemiselle. Ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole lenkkeilemässä aurinkoisessa säässä.

Viime elokuulta muistan, kuinka tukahduttavan kuumina päivinä oli ihana olla sisällä viileässä lukemassa kirjoja, ja kuinka monta kirjaa luinkaa noina päivinä! Ihanteellinen lukupaikka kesäkuumalla olisi tietenkin puutarhan varjoisimmassa paikassa oleva huvimaja. Sellaisen puuttuessa vielä toistaiseksi jatkan lukemista omalla valkealla sohvallani.

Kirjoista monta mieltä

2008-02-08T09:28:00.000+02:00

Luin hämmästyksissäni Parnassosta (1/2008) Anton Dontshevin kirjasta Väkivallan pitkä varjo tehdyn kritiikin. Kriitikko Lauri Sihvonen käsittelee kirjaa kyllä hyvin asiantuntevasti, ja monta hänen mielipidettään voin kyllä allekirjoittaa.

Kritiikistä puuttui kuitenkin se olennainen - kirjassa erittäin vahvasti esillä ollut luontosuhde. Sihvonen mainitsee kyllä Rhodope-vuoriston personoitumisen, mutta minulle Rhodope ei riitä. Luonto oli kirjan bulgarialaisille paljon muutakin - se oli jotakin turkkilaisiakin suurempaa ja ikuisempaa:

"Puut olivat pelottavia, vääntyneitä ja voimakkaita niiden kulkiessa meidän kasvojemme ohi, ja minä ymmärsin, miksi puut yltävät taivaaseen ja ihminen vain vaivoin nousee maan pinnan yläpuolelle."

Ehkä suurin erimielisyys koskee kuitenkin kirjaa kokonaisuutena. Minulle se oli huikein lukukokemus moniin vuosiin ja samanlaista tuskin heti tulee eteen. Voi hyvinkin olla totta, että Orhan Pamuk käsittelee uskontoa ja väkivaltaa paljon oivaltavammin, mutta tarinana Väkivallan pitkä varjo on upea, vaikuttava ja järisyttävä.

Montaa mieltä voi näköjään kirjoista olla - toinen lyttää, toinen ylistää.

Peltirumpu Q-teatterissa

2008-02-06T12:45:00.000+02:00

Gunter Grassin klassikkokirjasta Peltirumpu nähdään pian näytelmäversio Helsingissä, kun se saa ensi-iltansa Q-teatterissa 14.2.2008. Q-teatterin sivuilla Peltirumpua mainostetaan Pentti Saarikosken sanoin:

"Peltirumpu on irvoka, villi, röyhkeä; mahdoton ja hauska niin kuin Kuolleet sielut, rivo ja elämänmyönteinen niin kuin Gargantua. Siitä on turha sanoa muuta kuin Oskarin hengessä: OTTAKAA JA SYÖKÄÄ!"

Rooleissa nähdään Outi Kavén, Taisto Oksanen, Sanna-Kaisa Palo, Hannu Kivioja, Sami Lanki, Pirjo Lonka, Jukka Peltola, Annaleena Sipilä ja Asko Sahlman.

Näytäntöjä on luvassa toukokuun puoleen väliin asti.

Doris Lessing: Ruoho laulaa

2008-02-05T21:17:00.002+02:00

Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyi uusintapainoksena viime joulukuussa kirjallisuuden Nobelin voittaneen Lessingin esikoisromaani Ruoho laulaa (The Grass is Singing), joka englanniksi ilmestyi ensimmäisen kerran 1950 ja suomeksi 1978.

Ruoho laulaa on monitasoinen kirja. Tapahtumapaikkana on Rhodesia rotusorron aikana. Rhodesiassa on kuumaa ja hiekkaista. Mustat eivät ole orjia, mutta eivät toisaalta kaukanan orjan elämästä. Kirja kuvaa hyvin autenttisesti afrikkalaista elämää, valkoisten silmin. Maa voisi olla Afrikassa varmaankin mikä tahansa.

Tarinassa kerrotaan itsenäisen rhodesialaisnaisen, Maryn, elämästä. Tennistä, elokuvia ja muuta huvittelua harrastava Mary on tyytyväinen omaan elämäänsä kaupungissa. Hän käy töissä ja asuu tyttöjen asuntolassa. Ikä alkaa kuitenkin painaa, ainakin ystävien mielestä. Käännekohtana tarinassa on se hetki, kun Mary vahingossa kuulee ystäviensä tekevän hänen naimattomuudestaan pilkkaa. Mary päättää avioitua. Avioituminen ei kuitenkaan ole pääsylippu hyväksyvien ihmisten seuraan. Maaseutuun tottumaton Mary tylsistyy elämäänsä, avioituminen lamauttaa hänet täysin.

En yhtään ihmettele, että kirjasta syntyi polemiikkia sen ilmestyessä, sillä kirjassa kuvataan hyvin suoraan Maryn ajatuksia "alhaisista mustista", mikä varmasti vastasi melko hyvin aikalaisten valkoisten ajatuksia Afrikan siirtomaissa. Tarina on vaikuttava, lopussa hieman mystinenkin. Mystisyyttähän Lessing alkoi käyttää yhä enemmän kirjoitettuaan myöhemmin science fictionia.

Ruoho laulaa innostaa todella lukemaan lisää Lessingiä. Varsinkin viisiosainen Martha Quest -sarja tuntuu kiinnostavalta.

Torgny Lindgren

2008-02-04T16:52:00.000+02:00

Ruotsalaiset kaunokirjailijat ovat ainakin minulta jääneet pimentoon dekkaristi-maanmiestensä taakse. En väitä, etteivätkö Mankell ja Marklund olisi loistavia kirjailijoita, he vain sattuvat olemaan myyvempiä Suomessa ja sitä myötä minullekin tutumpia.

Hyvänä esimerkkinä toimikoon Torgny Lindgren, johon olen tutustunut aivan viime aikoina. Luin tammikuussa Lindgrenin teokset Dorén raamattu ja Kimalaisen mettä, enkä voinut ymmärtää, miten tänä vuonna 80 vuotta täyttävä ruotsalainen mieskirjailija voi pureutua niin syvälle mieleeni. Mutta sitähän kirjallisuus on.

Molemmat teokset kuuluvat triptyykkiin, jonka kolmatta osaa, Pylssyä, alan lukea seuraavaksi. Luen epäkronologisessa järjestyksessä, mutta se tuskin haittaa tarinan seuraamista, sillä jokainen kirja liittyy tapahtumiltaan ja henkilöiltään toisiin kiinni melko löyhästi. Tarinat ovat arkipäiväisiä, hullunkurisia, surullisiakin. Mutta triptyykistä myöhemmin lisää.

Palaan itse kirjailijaan. Vuonna 1938 syntynyt kirjailija on voittanut paitsi August-palkinnon myös ranskalaisen Prix Feminan. Hän on ollut Ruotsin Akatemian jäsen vuodesta 1991 ja on edelleen tuottava kirjailija. Viime vuonna Ruotsissa julkaistiin Lindgrenin viimeisin romaani, Norrlands akvavit, jonka toivon pian tulevan suomennetuksi.

Pylssyn jälkeen taidan lukea Batseban, joka on Lindgrenin menestykseen teos. Suosittelen. Kirjat ovat mainioita.

Zetterbergille Laura Jäntin palkinto

2008-02-02T17:11:00.000+02:00

Jotkut eivät pidä lainkaan näistä kirjallisuuspalkinnoista, onhan kirjojen paremmuusjärjestykseen laittaminen hyvin persoonallista henkilöstä riippuen. Minusta ei ole kuitenkaan ollenkaan huono asia, että palkintojen avulla kirjallisuus pääsee mediaan esiin paremmin. Palkinnoistahan mediassa uutisoidaan paljon, oli ala mikä tahansa.

Tällä kertaa Laura Jäntin palkinnon sai siis Seppo Zetterberg teoksellaan Viron historia (SKS, 2007). Tämä järkälemäinen teos on ollut kädessäni jo kirjakaupassa, mutta vielä se ei ole päätynyt kotiin asti. Luin nimittäin kesällä Andreas Oplatkan kirjoittaman henkilökuvan Lennart Merestä, mikä innoitti lukemaan enemmän Viron historiasta. Naapurimaan historia kun on jäänyt hyvin huonolle tietämykselle, vaikka luulin Venäjän historiaa tuntevana olevani expertti myös Neuvostoliiton valloittamien maiden suhteen. Tieto lisää tietämättömyyttä.

Laura Jäntin palkinnon tarkoituksena on edistää suomenkielistä tietokirjallisuutta. Erityisen hienoa on, että palkinto menee tällaiselle perinteiselle, kattavalle historiateokselle.

Henki ja elämä -kirjafestivaali 16.2.-17.2.2008

2008-01-31T18:16:00.000+02:00

On Tampereen kirjamessujen vuoro! Kahden viikon päästä Pirkkahalli (en meinannut tunnistaa tuttua Pirkkahallia tuon "Tampereen messu- ja urheilukeskuksen" takaa) täyttyy hämäläisitä ja vähän muistakin kirjafriikeistä - myös minä suuntaan silloin synnyinseudulle.

Ohjelma vaikuttaa kovin monipuoliselta, mutta tässä omat suosikkini:

la 10.30-11 Risto Isomäki: Litium6
la 13-16.15 Idän iltapäivä (erit. Outi Parikka ja Jukka Mallinen)

su 12.45-13-30 Tommy Wieringa: Joe Speedboat
su 15-15.30 Jarkko Martikainen: Yhdeksän teesiä

Voi olla, että menen paikalle vain lauantaina. Etenkin tuo idän iltapäivä vetää minua puoleensa, Venäjästä kun on kyse.

Akateemisen kohtaamispaikalla

2008-01-23T14:15:00.001+02:00

Perjantaina 25.1. klo 16.30 Akateemisen kohtaamispaikalla Helsingin keskustassa on Hannu Väisänen ja mainion Vadelmavenepakolaisen kirjoittanut Miika Nousiainen. Vadelmavenepakolainen oli Akateemisen myydyin esikoisteos.

Luin Vadelmavenepakolaisen melkein heti sen ilmestyttyä viime kesänä, silloin sen sai suuremmitta mutkitta kirjastosta. Nyt Vadelmavenepakolaista saa jonottaa kirjaston varauslistalla pitkän tovin, sen verran on sana kiirinyt! Itseäni miellytti hauskan tarinan lisäksi myös tarinan surullisempi puoli: kuinka haavekuva särkyy ja hahmon todellinen minä pääsee esille.

Linnunlaulun lukupiiri

2008-01-21T12:30:00.000+02:00

Helsingissä, Linnunlauluntie 7:ssä olevassa Villa Kivessä kokoontuu kerran kuukaudessa Linnunlaulun lukupiiri, jossa on vieraana suomalainen kirjailija. Kevätlukukausi näyttää tältä:

24.1. Jari Järvelä

28.2. Sirpa Kähkönen

27.3. Sofi Oksanen

17.4. esiintyjä tarkentuu myöhemmin

Tilaisuudet alkavat klo 18.00.

Olen ollut viime kesästä asti kiinnostunut Jari Järvelän tuotannosta, varsinkin hänen trilogiastaan (Veden paino, Pieni Taivas, Kansallismaisema), mutta en ole sattunut saamaan käsiini yhtäkään kirjaa. Tänään haenkin postista tilaamani Veden painon, jotta ehdin hieman perehtyä hänen tuotantoonsa ennen torstaita. Kirjastossakin ovat usein lainassa, lienee hyvä merkki!

Max Manner: Revanssi

2008-01-20T15:32:00.000+02:00

En olekaan pitkään aikaan lukenut dekkareita, viime kesänä varmaankin viimeksi. Nyt kirjastosta oli tarttunut mukaan Max Mannerin (vai Mantereen, mitäs Kielikello tästä asiasta taas sanoikaan?) esikoisdekkari Revanssi (Minerva Kustannus, 2007). Tein itse asiassa hyvin tietoisen valinnan lainatessani juuri tämän kirjan, sillä tilasin sähköpostiini kirjailijan nettisivujen kautta jatkokertomuksen, jonka saan viikoittain sähköpostiini kevään ajan. Manner suositteli lukemaan ensimmäisen kirjan (kukapa kirjailija nyt ei suosittelisi), jotta kirjan päähenkilöstä, komisario Anna Mäestä saisi hyvän kokonaiskuvan.

Revanssi oli mielestäni oiva dekkari, joskin aihe oli varmasti rankempi kuin monessa muussa suomalaisessa dekkarissa. Kirjassa esiintyvä perheen isä Mikko ajaa humalassa naisen yli, ja joutuu melkein pakotettuna osalliseksi yhä synkempiin tekoihin. Kirjassa liikutaab Turussa, jossa viikon sisällä tapahtuu murhia liiankin tiiviiseen tahtiin. Komisario Anna Mäki alkaa selvittää näitä tapauksia, ja poliisit saavatkin tehdä tutkimuksiaan kirjan viimeisille sivuille asti.

Kirjan juoni pysyi paikallaan pitkän aikaa teoksen keskivaiheilla, alku oli kyllä koukuttava. Ratkaisusta ei saanut kovin paljon vinkkejä ennen viimeisiä sivuja, joilla sitten paljastetaankin koko idea. Juonen levittäminen enemmän koko tarinan varrelle olisi kuitenkin koukuttavampaa lukijalle.

Sähköpostikertomus on myös alkanut lupaavasti, ja tänä vuonna Revanssille on luvassa paperista jatkoa.